Raha ei tee onnea, paitsi sen verran, että on millä elää

Välillä tuntuu, että en jaksa, joka sinällään on koomista, kun nukun nykyään yleensä joka yö 9-8h. Silti tuntuu, että tää kaikki viä vaan niin voimat. En jaksas enää taistella tätä vastaan. Uskon siihen, että asennoituminen ratkaisee monessakinasiassa, mutta voin sanoa, että siinä vaiheessa, kun oikeasti mikään ei tunnu onnistuvan niin ei sitä vaan jaksa asennoitua, että ehkä ½vuoden päästä asiat on paremmin eikä ”Hei, asun Suomessa, joten mulla on kaikki hyvin”-tyylinen ajattelu ainakaan riitä mulle.

Ensin en meinannut löytää asuntoa mistään. Kun löysin asunnon ja sain sen niin huomasinkin, että hei, kelahan ei maksa mulle niin paljoa, että saisin maksettua asumiseni – en saa edes vuokraa maksettua. Jossain kohtaa asuin asuntolassa, joka stressas aivan helvetisti, kun piti jakaa se huonekin toisen kanssa. Jossain kohtaa hajos auto. Jossain kohtaa teki mieli kuolla, kun ei nappaa kaukosuhde. Jossain kohtaa tuntui, että kukaan ei vaan ymmärrä. Jossain kohtaa huomasin, että asun ½kilometriä liian lähellä koulua, joten en saa koulumatkatukea. Jossain kohtaa otin erää sukulaisen miehen kanssa autosta, kun oli jo sovittu, että saan lainata sen, mutta en sit saanutkaan ja matkasin turhaa sellasen 60kilometriä. Jossain kohtaa otin erää jätkän äidin miehen (nykyään varmaan ex-miehen) kanssa eläimistä. Jonain päivänä koirani huusi kurkku suorana koko päivän kämpilläni, joten sitäkään en voi ottaa tänne. Jonain päivänä keksin pitää tuparit ja samalla hokasin, että en saa porukkaa mahtumaan mihinkään – nukkumapaikanhan tänne sais ehkä kolmelle tai neljälle tän hetkisellä varustuksella mitä täällä on. Tällä viikolla huomasin, että puhelinlasku repäisee taas aivan vitullisen summan. Milläs maksan, kun ei oo rahaa ees ruokaan, vuokraan saati muihin laskuihin. Sossu sanoo, että ota opintolaina, mutta kun en vittu halua.

Pelkästään rahatilanne jo tekee sen, että en vaan jaksais. Kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Oon stressannut enemmän ja vähemmän koko ajan yli ½vuotta. Ensin oli yo-kirjotukset, jotka tuntui, että ei ne nyt stressannut, mutta kai ne sit kuitenkin stressas. Yo-kirjoitusten jälkeen stressattiin tuleeko opiskelupaikkaa, sen jälkeen stressattiin saako asuntoa ja sen jälkeen rahatilannetta. Ja nyt edelleen stressaan rahatilannetta. Stressaan koko ajan, joten onko ihme, että tuntuu, että en jaksa. Välillä vaan sitä miettii kuinka paljon paskaa yksi ihminen jaksaa. Haluan koko ajan vaan itkeä, koska en jaksa. Ihan sama kuka sanoo ja mitä sanoo niin meinaan alkaa itkemään. 

Mites tässä sivussa sitten kaukosuhde? Tosi turhauttavaa.
Ihan sama homma kun jätkä oli armeijassa. Elin vaan sen takia, että oli viikonloput, että nähtäs. Nyt tää on vittu tätä samaa. Viikot on ihan kohtalaisia ja on kivat koulukaverit, mutta ei se muuta sitä faktaa, että seuraavan kaks vuotta tuun näkeen jätkää vaan viikonloppusin. Eilen se sitä paitsi soitti ite ekan kerran mulle. Toki enhän mä nyt itekään oo sille hirveemmin soitellut (ehkä viitisen kertaa, mutta se on kuitenkin enemmän kun kerta), mutta just sen takia, että eipä se ite soita koskaan mullekaan + mun puhelinlaskuni näyttää olevan aivan vitullinen. Joka tapauksessa kuitenkin suurin kompastuskivi tässä on toi, että nähään vaan viikonloppusin. Mikä vitun idea? Kuka jaksaa tällästä? Jonka lisäks me kouluttaudutaan aivan erilaisiin ammatteihin, toinen tulee tekeen yötyötä ja toinen tekee töitä sitten joskus aamulla, aamupäivällä ja päivällä. Varmaan aivan tosi helmi nähä toista ehkä kaks tuntia päivässä tai vielä paremmalla tuurilla ei ollenkaan, jos työmatkat vie aikaa.

Tervetuloa tulevaisuus! Heitä vaikka joku kakku naamaan. Ei tuntus tän paskan keskellä enää missään. Positiivistahan on se, että en oo viillellyt, vaikka olis tullut mitä vastaan.

Kun tunnet suistuvasi radalta

Tuntuu vaan, että oon välillä niin väsynyt. Kaikki ärsyttää ja mikään ei tunnu onnistuvan. En jaksa keskittyä. Oon tosi itkuherkkä.. Tuntuu, että oon taas menossa huonompaan. Rahahuolet ahdistaa ja jostain pitäisi varmaan etsiä töitä tai ottaa opintolainaa. Muuten joudun elään pulsulla siihen asti, että täytän 20. Kouluhommat kasaantuu päälle ja tuntuu, että en saa mitään aikaseks, kun ei oo konetta käytössä. Kaikki on päin vittua.

Jätkän käytös ärsyttää ja jotenkin tuntuu, että se ei ymmärrä mun huoltani. Kysyin siltä äärimmäisen suoraan voisko se jättää mut sen yhen muijjan takia ja tää vastaa, että ei, että mistä oon sellasta saanut päähäni. Olisin kaivannut ehkä jotain "oot rakas, en haluu vaihtaa sua mihkään"-tyylistä vastausta. Viime yönä näin hirveen unen, jossa jätkä jätti mut ja se uni oli tosi todellinen. Tää vastaa, että sellaset todentuntuset painajaiset on ihan hirveitä. Olisin taas ehkä kaivannut jotain sellasta, että enhän mä nyt sua jättäs. Tarttisin tukee, mutta tuntuu, että en saa sitä. Oon muutenkin nähnyt vähän ajan sisään hirveesti painajaisia ja oon nukkunut huonosti. Illalla en meinaa nukahtaa ja tosi usein itken ennen nukahtamista.

Tunnen vaan olevani niin yksin, vaikka mulla on aivan ihana koulukaveri täällä ja sit muuten vaan sellasia hyviä koulukavereita kaikki.