future, what is it?

Aloin kirjoittamaan englannin ainetta tulevaisuudesta. Olen jo viikon päivät miettinyt mitä kirjoittaisin, koska olen ollut aina kovin huono kirjoittamaan ja kertomaan tulevaisuudesta. Ei tulevaisuutta voi määritellä. Tämäkin essee oli täsmennetty aikuisuuteen, ehkä vielä jotenkin olisin saanut kirjoitettua siitä kuinka odotan, että lukio ja lukion pakko englanti & ruotsi loppuu.

Kerkisin jo alussa haukkumaan aiheen ja sanomaan, että olisi paljon helpompi kirjoittaa essee siitä kuinka vaikeaa on kertoa tulevaisuudesta ja esimerkiksi laitoin "ainakun joku kysyy minkälaisia tulevaisuuden suunnitelmia minulla on, niin vastaan "en tiedä", koska kukaan ei voi tietää 30vuoden päähän minkälainen tulevaisuus tulee olemaan. Jos nyt haluaa kasvattaa kukkia voi 30vuoden päästä haluta kasvattaa kissoja. Ihmisen mieli on vaihtelevainen." ja tuon sitten käänsin muutoksien kanssa englanniksi.

Koko esseen paras lause ajatuksellisesti on mielestäni "and it is future". Taitaa vaan opettajan ymmärrys jäädä tuon lauseen hienoudesta, vaikka aikaisemmin olen selittänyt kuinka kukaan ei voi tietää mitä tekee 30vuoden päästä.

Tässä esseessä ei olla kyllä sanaakaan puhuttu vielä siitä mitä haluan aikuisena. Ehkä loppuun voisi laittaa jotain "Aikuisena haluan omistaa monta koiraa ja olla hyvässä työpaikassa. En halua lapsi, koska en pidä niistä." ja komeasti opettaja ylistää koko esseen. Pakko kyllä laittaa jotain tuonne loppuun tästä, koska muuten jää 250sanaa pahasti vajaaksi.

Kannattaisi opettajan ymmärtää, että ei laita noin vaikeaa aihetta, kun ei meinannut edes edellisestä kurssista päästää läpi.

No toki, onhan joillakin selvät tulevaisuuden suunnitelmat, mutta nekin romahtavat niin helposti. Ei tarvita muutakuin yksi suunnitelmista poikkeava tapahtuma ja suunnitelmat menevät täysin uusiksi.

Peilikuvamuisto

Taas yksi koulupäivä takana ja kotona odottaa täysi kaaos. Talo on kuin pommin jäljiltä, äiti päissään ja ei mitään syytä miksi olisin koulussa tai kotona. Tämän kanssa on todella vaikea elää.

Koulupäivä alkoi täysin normaalisti, kukaan ei puhunut mitään minulle eikä varmaan edes huomannut, että olin koulussa. Päivä klului nopeasti eri aineitten parissa, mutta viimeisen tunnin musiikkivideon kuvaus taisi olla kaikille liikaa.

Kuvaaminen sujui alkuun hyvin. Homma toimi ensimmäistä kertaa kunnolla, porukkakin oli kunnolla mukana ja auttoivat toisiaan. Sillä hetkellä se oli oikeasti hauskaa.

Puoli tuntia kului ja sitten alkoi kuulua vastalauseita, muille äyskimistä ja kaikkea muuta ei niin kivaa kuultavaa. Kaikki hermostuivat toisiinsa.

Lopulta kaikki vain alkoivat huutamaan toisilleen ja kun asiat eivät menneet haluttuun suuntaan, niin porukka alkoi olemaan täysin kypsää tappelemaan kunnolla. Jätkistä jotkut yrittivät rauhoitella kissatappeluun valmiita tyttöjä, onnistuen siinä hyvin.

Tämän jälkeen lähdin kylmän rauhallisesti pois kuvauspaikalta kyyneleet silmissä, mielessä vain yksi ajatus "En jaksa tätä paskaa enään" ja lukittauduin vessaan itkemään. Ajattelin jo kaivavani laukustani linkkarin ja vetäiseväni muutaman viillon, että olo helpottuisi. Päätin kuitenkin olla vahva ja lähteä vain kotiin.

Kotiin saapuessani vastassa oli äiti, yhtä kännissä kuin aina ennenkin ja isästä ei ole kuulunut mitään moneen vuoteen. Aina yhtä ihana tulla kotiin.

Kävelin vessaan, parhaan ystäväni peilin luokse. Peilin takaa löytyi vaikka mitä ihmeitä, mutta otin sieltä vain äidin rauhoittavat.

Katsoin peiliin kuiskaten samalla sanat "vain yksi haalea peilikuvamuisto" ja nakkasin suuhuni kourallisen rauhoittavia. Viimeinen ajatus minkä muistan, oli "Olisiko tämä paska nyt ohitse?"

optimismi & pessimismi

Olen AINA ihmetellyt ihmisiä jotka sanovat olevansa optimisteja ja sen jälkeen valittavat kuinka elämä on perseestä. Mielestäni ei voi olla optimisti, jos löytää todella monesta asiasta vikaa ja valittaa välillä myös "turhasta".

Itse olen pessimisti. Kuulin myös erään kerran kaverini suusta "Pessimisteillä on helpompaa kun optimisteillä". No, ehkä jossain mielessä, mutta en kyllä täysin usko tähän. Itselläni on välillä tapana ajatella ihan liian pessimismisesti jolloin kaikki tuntuu välillä jopa ylitse pääsemättömälle. Ja minun lasinihan on aina puoliksi tyhjä eikä koskaan puoliksi täynnä. Toki optimistit saattavat murtua pahemmin huomatessaan, että ei se maailma oikeasti ole niin valoisa paikka. En tiedä, kun en asiaan tarkemmin ole perehtynyt.

Yhdeksi lempilauseistani onkin muodostunut "Ajattele negatiivisesti, ylläty positiivisesti". Jos odottaa pahinta niin ei voi ainakaan pettyä.

Uskollisuus

Koiraihmisenä aloin miettimään oman koiran uskollisuutta ja samalla kävi myös ihmisten uskollisuus & käytös.

Itselleni on sattunut oiva esimerkki koirasta joka ei halua jättää omistajaansa hetkeksikään. Alkuun mukaan olisi pitänyt päästä myös vessaan ja jos ei päässyt, niin sitten jäätiin ihan oveen kiinni odottamaan. Vuffe kulkeekin lähes joka paikassa mukana, koska kotona oleminen muiden kanssa olisi jotain todella hirveää, kun minä en ole kotona. Se lähtee lähes heti perään, myös ruoka jää kakkoseksi minun rinnalla tällä ahneella walesinspringerillä. Se jos mikä näyttää minulle, että uskollisuutta löytyy.

Vuffe odottaa aina kotona, koska tulen kotiin. Voi sitä riemua, kun astelen siitä ovesta sisään. Keneltäkään ihmiseltä ei saisi koskaan yhtä rakkautta täynnä olevaa vastaanottoa mitä koirilta saa, ei edes pitkän lomamatkan jälkeen. Joskus saatetaan halata, vuodattaa pari kyyneltä ja sanoa "ihana nähdä sinua". Aina kun tulen kotiin (vaikka olisin ollut vain 10minuuttia poissa) rältä pedolta saa vastaanoton josta pursuaa rakkaus. Onnellista hännän heilutusta, pusutusta ja ns. "halailua". Sitten joka paikkaan se tulee perässä ja kuuntelee. Lähes samanlaisen vastaanoton saan myös toiselta koiraltani.

Kuinka moni ihminen ottaa sinut aina vastaan ystävällisesti, rakkautta pursuten? Tuleeko ketään mieleen? Itse en ainakaan keksi ketään. Hyvä, jos aina edes tervehdyksen saa.

Kuinka moni ihminen on sanonut sinulle, että olisi valmis kuolemaan puolestasi tarkoittaen sitä? Itselleni tämä on sanottu jokusen kerran jopa sanoja tarkoittaen, mutta en usko, että he olisivat edes 90% halukkaita toteuttamaan tämän.
Koiristani olen 100% varma, että molemmat puolustaisivat minua kovan paikan tullen ja kävisivät pelottomasti uhkan päälle eli kuolisivat puolestani.

Keskiajan kuoleman odotus ?

Aloin tänään historian tunnilla miettimään, kun opettaja sanoi "Keskiajalla odotettiin kuolemaa". Nyt kun odottaa kuolemaa, niin lähes automaattisesti leimataan itsetuhoiseksi.

Mikä on niin väärin odottaa kuolemaa, jos sitä ei itse aijjo aiheuttaa? Ei se minun mielestäni silloin osoita itsetuhoisuutta. Saahan sitä odottaa vaikka kuuta taivaalta, jos niin haluaa.

Nykyäänhän noudatetaan neuvoa "elä jokainen päivä täysillä" tai jotain muuta vastaavaa eikä odotella koska kuolema tulee ja korjaa pois. Ehkä se on ihan hyvä, mutta mitäs sitten, kun oikeasti on parempi olla kuolleena?

Mitäs sitten, kun ollaan masennuksessa siinä pisteessä, että muiden apu ei enään riitä eikä itse halua tulla autetuksi? Pitäisikö silloin sulkea täysin johonkin, että ei tee itselleen mitään ja pakottaa yrittämään jatkaa elämää? Vai pitäisikö silloin antaa luovuttaa ja antaa "olla onnellinen" kuolleena?