Kylläpä on mennyt pitkä aika hyvin. Nyt huomaan, että on alkamassa oikeasti hirveä alamäki. En saa nukuttua, vihaan asuntolaa niin paljon ja kaikki muu siihen päälle. Tuntuu ihan sulalta mahdottomuudelta jaksaa olla iloinen ja sosiaalinen. Heti kun on yksin tuntuu siltä, että maailma kaatuu niskaan. Ja sit taas en halua olla solukavereiden kanssa.
En oo oikeasti pitkään aikaan halunnut viillellä, mutta nyt. Nyt se tuntuu helvetin hyvälle vaihtoehdolle. Nyt heti. Haluaisin apua tähän oloon. Kipu viä ajatukset muualle. Kuinka helppoa se oliskaan. Päätä särkee niin helvetisti, että kaivoin jo lääkkeitä laukusta, että tinasen nää naamaani. Joku järki kuitenkin takoo päässä, että se ei oo ratkaisu.
Itkin vaan ja istuin sängyllä. En ees muista, koska olisi ollut näin paha olo. Koko ajanhan täällä on takonut päässä, että tuntuu pahalle, vituttaa ja elämästä alkaa meneen hienous, mutta tänään se kaikki oli niin paljon pahempaa. Muistan miltä oikeasti tuntuu kun oli tosi pohjalla. Ja tää oli just samanlaista.
En edes jaksa kirjoittaa jätkälle miksi kaikki meni niin päin persettä, kun ne nyt taas meni. Jotenkin se tuntuu niin ylitse pääsemättömän vaikealta. Haluaisin vaan olla. Kadota. Vajota synkkyyteen. En vaan enää jaksais ponnistella. Jotenkin vaan tuntuu, että oon ponnistellut elämässäni niin paljon, että eikö se sais jo riittää. Vittu mää niin viiltelisin, jos en olis asuntolassa. Jos mulla olis oma veitti tai ihan mikä tahansa muu täällä niin viiltelisin. Nyt vaan olis niin pakko.
Usein huomaan ajattelevani, että koska alan oikeasti olemaan onnellinen. Oonko sitä oikeasti koskaan? Voinko rakentaa sellasen elämän, joka toimii ja jossa oon oikeasti onnellinen? Onhan mulla ihan kivaa usein, mutta ei se tunnu oikeasti onnelta.
Oon myös miettinyt kaverijätkiä. Kuinka paljon oon etääntynyt. Tiesin myös, että oon etääntynyt yhdestä niistä ihan meidän taustan takia, mutta jotenkin se tuli tajuntaani vasta viikonloppuna tosi kovaa. Ei varmaan koskaan oo sen jälkeen pystytty olemaan sillain rennosti, että ei olis pientä vaivautuneisuutta. Joo välillä voi olla sellasta kevyttä jutustelua, mutta ei koskaan koko iltaa. Mua myös vähän ehkä harmittaa se, että mulle ei ole voinut sanoa, että on jotain säätöä, mutta muille siitä on voinut sanoa. Kai se on vaan pelännyt mun reaktiotani.
Oikeastaan kaipaan myös kaikkea sitä mitä mulla on ollut. Elämä oli oikeastaan tosi ihanaa, kun oli kaverijätkät. Olihan niitten kanssa kämmejä ja muuta, mutta kaverijätkät on ollut ehkä mun elämäni parhaimpia asioita jätkän, parhaan likkakaverin ja koirien lisäksi. Toisaalta vaikka kuinka haluaisin sanoa, että kadun virheitäni niin ei, en kadu. Oon oppinut niistä niin paljon. Jätkälle oon ollut rehellinen siitä mitä oon urpoillut ja niistä on selvitty, mutta en mä tiedä haluaisinko millään tavalla muuttaa menneisyyttäni. Olisin halunnut aiheuttaa vähemmän sydänsuruja kaikille ja tehdä samantien päätöksiä etten olis jahkannut mitään - etten olis herättänyt turhaa toivoa kenessäkään. No joo, jos oikein miettii niin monissa tilanteissa olisin voinut toimia toisin, mutta olisiko pitänyt? Oon kasvanut hirveästi henkisesti, mun itsehillintä on kasvanut ja oon oppinut, että virheistään oppii. Onko ne virheet kuitenkaan niin pahoja? No on ja niitä pitäisi katua vähän enemmän kuin minä kadun.
Toisaalta kun mietin penkkariseinän vuodatustanikin luokkakavereilleni niin en kadu sitäkään. En oikeastaan kadu mitään mitä oon sanonut niille. Ja ihan rehdillä sydämmellä voin sanoa vihaavani edellisiä luokkakavereitani. Kaupassa niitten näkeminen alkaa vituttamaan suunnattomasti ja viha ryöpsähtää sisälläni. Jos joku niistä on sattunut eksymään kauppaan töihin niin en edes halua mennä sille kassalle, koska vihaan niitä niin paljon.
Käsittämätön kuinka oikeasti joitain ihmisiä voi vihata.
