Tuijoitan vain tyhjää

Oon niin hukassa. En ees tiedä mitä pitäs kirjottaa. Sempä takia näköjään oon tuijottanut ruutua vaan viistoista minuutta enkä tosiaan tiedä.

Olin laskenut sen varaan, että en näe Haamua baarissa tänä viikonloppuna. En osannut henkisesti valmistautua, että se tulee sinne. Ilmeeni oli varmaan aika järisyttävä kun näin sen kävelevän ovesta sisään - toisaalta Haamu näytti ihan yhtä yllättyneeltä.

Se oli kohtuu hyvässä hapessa ja se ei ikinä puhu mulle baarissa. Kohteliaasti on jätetty toisemme huomiotta, ehkä tervehditty ja korkeintaan hymyilty. Nyt se tuli kysyyn siihen pöytään kuulumisia kun istuin jätkän ja kaverin kanssa siinä - ja se ei todellakaan ole ikinä kysynyt kuulumisia baarissa. Kaikki muut siihen sitten vastasivatkin, kun olin vaan niin järkyttynyt - se puhu? Sit sen piti kauhistuttaa mua vielä lisää ja istua samaan pöytään. Jonka lisäks kaveri vielä jotenkin sai ahdistettua mut Haamun viereen - tarkotus tosin ei kuulemma ollut se vaan puhdas vahinko.

Nyt ei irtoa enempää. Pää aivan tukossa ajatuksista tai sit vaihtoehtosesti humisee tyhjyyttä.

Vain yksi kysymys: miksi se tuntuu?

Kesä oli ja meni. En tiedä miten työttömällä voi olla niin hirveä kiire koko ajan. Joka suuntaan.

Mutta näin Haamun kerran kesällä. Näin jälkeenpäin koko keskustelusta jäi mieleen se, että se sanoi, että luuli etten tuu sitä koko kesänä katsomaan ja lähtiessäni sanoin, että sen näkeminen tuntuu edelleen, vaikkei pitäs. Jälkimmäiseen se ei tainnut vastata mitään.

Taas kysyn itseltäni - miksi se tuntuu? Mikä meiltä on jäänyt niin kesken, että se tuntuu edelleen? Miksi, miksi, MIKSI? MIKSI SE TUNTUU? Ja toisekseen miltä se oikeastaan tuntuu? Toisaalta - mitä jos se ei tuntuisi? No, en tiedä. Olkoon se ikuinen mysteeri.

Näin Haamun viikonloppuna. Oon saanut pois jo hysteerisen ravaamisen ees taas. Pystyn istumaan paikallani. Pystyn melkein keskittymään johonkin muuhun kuin Haamuun. Mulla oli hauskaa, vaikka Haamu oli paikalla. Pystyin nauttimaan elämästäni. Lauloin jopa yhden kappaleen karaokea. Haamukin lauloi. Oliko juuri ne kappaleet tarkoituksella valitut? Oliko ne valittu mua ajatellen? Vai kuvittelinko vain? Joillain Haamun esittämistä kappaleista on mulle ja sille yhteinen "tausta", se on joskus laulanut jonkun mulle ja niin edelleen. Jonkun kappaleen yhdistän tosi vahvasti menneisyyteen. Melkein jopa 10-vuoden taakse. Se kappale on aina ollut Haamun kappale. Kappale, jota en voi kuunnella ajattelematta Haamua. Nyt niitä Haamuun yhdistettäviä kappaleita on enemmän. Varmaan viisi. Tai kuusi. Neljä nyt ainakin. Neljä niistä on sellaisia, että sydäntä särkee kuunnella niitä.

Tai mulla oli niin kauan hauskaa, kunnes mulla meni hermo jätkän juomiskäytökseen. Mulle on ihan ok, että kotona perseilee ja silleen, mutta olis ihan kiva jos ihmisten ilmoilla käyttäytys ettei tartte hävetä silmiä päästään. Kerroimpa sille sit siä baarissa, että kun ei voi käyttäytyä, että kun pitää olla tollanen ihme paska. Sempä jälkeen vähän tunnelma latistu ja lähettiinkin kotio. Oon sanonut tosta ennenkin (sillonkin kun se on ollut selvä ja varmaan kun ollut kännissäkin), että aina pitää hävetä kun sen kanssa on ihmisten ilmoilla, kun se on juonut. Ihme huutoa ja muuta perseilyä - no kun mä oon tällänen. Niin? Ole kotona ittes ja ihmisten ilmoilla pieni sensuuri päälle. En minäkään kävele kylillä alasti, vaikka kotona kävelisinkin. Niin ja sinäänsä sekin jo ärsytti, että jätkä vakuutti olevansa juomatta sen päivän. Alku vaikutti lupaavalle, mutta sitten se homma kosahti. Tällä kertaa sieltä ei sentään tullut kauheesti mitään paskan heittoo, jota sieltä on välillä tullut, kun se on ollut päissään.

Että sellasta.

Mut miten se onnistuu?

Tykkään mun luokkalaisista hirveästi ja meillä on hirveän hyvä yhteishenki, mutta silti musta tuntuu, että ei mun välit niihin ole mitkään ihmeelliset. Jään aina kakkoseksi kaikille muille. Ei oo mitään sellasia "yhteisiä" juttuja mitä kaikilla muilla tuntuu olevan. Ei mua tarkotuksella jätetä ikinä ulkopuolelle, josta oonkin tosi iloinen.. Tai sit vaan kuvittelen. Onks musta tullut vaan vainoharhanen kaiken kokeman jälkeen? Enkö osaa uskoa, että mullakin vois olla ystäviä? Kritisoin itseäni hirveästi tilanteissa jälkeenpäinkin ja saatan ajatella vielä viikonkin päästä, että ei olisi pitänyt sanoa jotain jollekin - vaikka se sanominen ei olisi ees mitään ihmeellistä. Miten voi päästää menneisyydestä irti?

Jos näen entisiä (lukio, yläaste yms) luokkakavereita niin saatan nähdä niistä heti seuraavana yönä painajaisia. Jos mietin yhtään lukioaikoja niin usein näen samantien lukioajoista painajaista. Miksi niistä ei voi vaan päästää irti? Antaa vain olla? Aina sanotaan, että menneestä pitää päästää irti, mutta mitenkä se tapahtuu?

Oon tosi onnellinen, että kohta on kaukosuhe jätkän kanssa ohi ja vois oikeasti miettiä yhteisen elämän perustamista.

Pitkiä aikoja hyvää ja sit romahdus

Kylläpä on mennyt pitkä aika hyvin. Nyt huomaan, että on alkamassa oikeasti hirveä alamäki. En saa nukuttua, vihaan asuntolaa niin paljon ja kaikki muu siihen päälle. Tuntuu ihan sulalta mahdottomuudelta jaksaa olla iloinen ja sosiaalinen. Heti kun on yksin tuntuu siltä, että maailma kaatuu niskaan. Ja sit taas en halua olla solukavereiden kanssa.

En oo oikeasti pitkään aikaan halunnut viillellä, mutta nyt. Nyt se tuntuu helvetin hyvälle vaihtoehdolle. Nyt heti. Haluaisin apua tähän oloon. Kipu viä ajatukset muualle. Kuinka helppoa se oliskaan. Päätä särkee niin helvetisti, että kaivoin jo lääkkeitä laukusta, että tinasen nää naamaani. Joku järki kuitenkin takoo päässä, että se ei oo ratkaisu.

Itkin vaan ja istuin sängyllä. En ees muista, koska olisi ollut näin paha olo. Koko ajanhan täällä on takonut päässä, että tuntuu pahalle, vituttaa ja elämästä alkaa meneen hienous, mutta tänään se kaikki oli niin paljon pahempaa. Muistan miltä oikeasti tuntuu kun oli tosi pohjalla. Ja tää oli just samanlaista.

En edes jaksa kirjoittaa jätkälle miksi kaikki meni niin päin persettä, kun ne nyt taas meni. Jotenkin se tuntuu niin ylitse pääsemättömän vaikealta. Haluaisin vaan olla. Kadota. Vajota synkkyyteen. En vaan enää jaksais ponnistella. Jotenkin vaan tuntuu, että oon ponnistellut elämässäni niin paljon, että eikö se sais jo riittää. Vittu mää niin viiltelisin, jos en olis asuntolassa. Jos mulla olis oma veitti tai ihan mikä tahansa muu täällä niin viiltelisin. Nyt vaan olis niin pakko.

Usein huomaan ajattelevani, että koska alan oikeasti olemaan onnellinen. Oonko sitä oikeasti koskaan? Voinko rakentaa sellasen elämän, joka toimii ja jossa oon oikeasti onnellinen? Onhan mulla ihan kivaa usein, mutta ei se tunnu oikeasti onnelta.

Oon myös miettinyt kaverijätkiä. Kuinka paljon oon etääntynyt. Tiesin myös, että oon etääntynyt yhdestä niistä ihan meidän taustan takia, mutta jotenkin se tuli tajuntaani vasta viikonloppuna tosi kovaa. Ei varmaan koskaan oo sen jälkeen pystytty olemaan sillain rennosti, että ei olis pientä vaivautuneisuutta. Joo välillä voi olla sellasta kevyttä jutustelua, mutta ei koskaan koko iltaa. Mua myös vähän ehkä harmittaa se, että mulle ei ole voinut sanoa, että on jotain säätöä, mutta muille siitä on voinut sanoa. Kai se on vaan pelännyt mun reaktiotani.

Oikeastaan kaipaan myös kaikkea sitä mitä mulla on ollut. Elämä oli oikeastaan tosi ihanaa, kun oli kaverijätkät. Olihan niitten kanssa kämmejä ja muuta, mutta kaverijätkät on ollut ehkä mun elämäni parhaimpia asioita jätkän, parhaan likkakaverin ja koirien lisäksi. Toisaalta vaikka kuinka haluaisin sanoa, että kadun virheitäni niin ei, en kadu. Oon oppinut niistä niin paljon. Jätkälle oon ollut rehellinen siitä mitä oon urpoillut ja niistä on selvitty, mutta en mä tiedä haluaisinko millään tavalla muuttaa menneisyyttäni. Olisin halunnut aiheuttaa vähemmän sydänsuruja kaikille ja tehdä samantien päätöksiä etten olis jahkannut mitään - etten olis herättänyt turhaa toivoa kenessäkään. No joo, jos oikein miettii niin monissa tilanteissa olisin voinut toimia toisin, mutta olisiko pitänyt? Oon kasvanut hirveästi henkisesti, mun itsehillintä on kasvanut ja oon oppinut, että virheistään oppii. Onko ne virheet kuitenkaan niin pahoja? No on ja niitä pitäisi katua vähän enemmän kuin minä kadun.

Toisaalta kun mietin penkkariseinän vuodatustanikin luokkakavereilleni niin en kadu sitäkään. En oikeastaan kadu mitään mitä oon sanonut niille. Ja ihan rehdillä sydämmellä voin sanoa vihaavani edellisiä luokkakavereitani. Kaupassa niitten näkeminen alkaa vituttamaan suunnattomasti ja viha ryöpsähtää sisälläni. Jos joku niistä on sattunut eksymään kauppaan töihin niin en edes halua mennä sille kassalle, koska vihaan niitä niin paljon.

Käsittämätön kuinka oikeasti joitain ihmisiä voi vihata.