Ehkä asiat selkiää - ehkä ei

Luin vanhan blogitekstini 1½vuoden takaa: Elämäni vuoristoradassa - olenko nyt huipulla?. Niin paljon kun kaikkea huonoa meillä jätkän kanssa onkin ollut takana mun osalta tai sen osalta, niin paljon kun siitä valitankin niin silti välitän siitä vähintään yhtä paljon.

En tiedä olisko maailmassa toista ihmistä (miestä), joka olis valmis jakamaan mun unelmani niin vahvasti kuin jätkä. Olisko maailmassa ketään toista, joka jaksaisi kannustaa mua vaikeimman lävitse. Ja se on useimmissa asioissa ihanan innokkaasti mukana. "Joo tehdään vaan kasvimaa", "Joo mennään vaan koiranäyttelyyn 300kilometrin päähän", "Joo mennään vaan tutustumaan koiriin, jotta voidaan harkita sitä rotua". Tottakai on myös asioita, jotka ei mee aina niin putkeen, mutta on useita asioita, jotka onnistuu kivuttomasti.

Pistimpä tänään parhaalle kaverijätkälle viestiä. Päätin ihan vaan kysellä kuulumisia. Samalla huomasin, että ei mulla ollut ees sen uutta numeroa, kun vaihdoin puhelimen jokunen aika sitten. Onneks jätkällä oli se ja sain sen siltä sitten. En tiedä. Halusin vaan pistää sille viestiä. Olisin halunnut pistää viestin, jossa olisin kertonut kuinka paljon mua harmittaa, että ollaan etäännytty. En laittanut. Ei se viimekskään kantanut mitään hedelmää. Mutta aattelin lepposalla kuulumisten kysymisellä kokeilla vähän tikulla jäätä.

Nyt vaan alko tuntumaan siltä, että ihan turhaa ees yrittää. Vastaus oli sitä luokkaa "Ei ihmeellistä, töitä. Sinä?" ja kohta perään tuli vastaus toiseenkin kysymykseeni, sekin yhdellä lauseella. Ei olla noin kahteen kuukauteen vaihdettu kuulumisia ja sinä aikanako ei oo mitään tapahtunut. Ei näköjään. Ei ennen ollut tällästä. Kyllä ennen oli jotain muutakin tapahtunut, vaikka ei varmasti ollut mitään muuta ihmeellistä kun koulua. Oli ollut viikonloppusin jotain. Ja parastahan oli, että jätkäkin sano, että ennen oli päivässäkin enemmän kerrottavaa kun nyt kahessa kuukaudessa.

Tuntuu vaan niin helvetin pahalle. En ees tiedä mitä vastaisin. Ehkä pitäis vaan pistää, että eipä tässä ihmeempiä, koulua vaan. Tekis mieli pistää, että on sunkin elämä köyhäks mennyt, kun ei oo 2kk mitään puhuttu ja sulla ei oo sinä aikana tapahtunut mitään kertomisen arvosta. En tiedä. En tosiaan tiedä mitä vastaisin. Vai jättäsinkö vastaamatta. Pitäisikö yrittää esittää onnellista tästä. Todeta jotain, että sehän on hienoa, että uus kämppä on kiva tmv. Vaikka monet kerrat oon tapellut, vääntänyt ties mistä ja surrut ties mitä ja pistänyt ne viestiin niin ikinä ei oo ollut näin vaikeaa pistää mitään vastausta. Ennen pystyin pistään parhaalle kaverijätkälle jokasen mieltä painavan asian (vaikka olisin kuinka sillä hetkellä vihannutkin sitä niin aina sen kerroin) ja nyt en edes kykene vastaamaan yhteen viestiin. Olis niin paljon sanottavaa, mutta toisaalta en halua sanoa mitään.

Sain vastattua reilun 20minuutin jahkaamisen jälkeen. Kaiken maailman liibalaabaa millä ei oo mitään väliä ja loppuun yksi lause: "Harmittaa, että ollaan etäännytty näin paljon". Kunnon itkut, kun sain vastauksen. Ei sillä muulla viestillä ollut loppujen lopuks mitään merkitystä, mutta se alun "No juu kyllähän se vituttaa että ollaan etäännytty näin paljon." merkitti niin paljon. Sattuu vaan niin saatanasti. Ahdistaa niin paljon, että on kylmä. Itkettää niin, että henki ei meinaa kulkea ja silmät on aivan sumeina, että ei meinaa nähdä kirjoittaa. Ja vastaan taas kaikkea liibalaabaa ja loppuun: "Jonkun aikaa oon pyöritellyt kuinka mua harmittaa tää, että ei olla oikeestaan ollenkaan yhteyksissä. Ennen kun kaikki oli niin erilaista. Nyt vaan tuntuu niin etäseltä." Päädyimme todennäköisesti yhteisymmärrykseen siitä, että kumpaakin harmittaa tää.

En tiedä oonko taas vaan liian väsynyt vai mikä on. Itken taas aivan liian helposti ja tälläsiä porukohtauksia on ollut viikon sisään varmaan kolme. Mielialat ailahtelee.

Järkyttävää. Jopa kaksi blogitekstiä tälle kuulle! Nauttikaa. Kesällä en sit kerkiä varmaan kirjoittamaan yhtään mitään. Kuullostaa niin kiireiseltä. Parempi kuitenkin painua nukkumaan.

Ei kiinnostanut enää - ystäviä - ihan kaiken - eri ihmiseltä - vanhana keinutuolissani

Viime tekstissä puhuin parhaasta kaverijätkästä. Tällä aikavälillä oon saanut siltä syntymäpäiväonnittelun. Mitään muuta ei oo vaihdeltu. En toki oo itekään mitään pistänyt. Juhlittiin jätkän syntymäpäiviäkin viikonloppuna. Ei kysytty sitä, koska tiedettiin, että siellä ei ryypätä. Ei se varmaan olis tullutkaan. Vihaan tällästä ajatusmaailmaa, että ei kysytä, koska ei se varmaan tuu, mutta jotenkin jäi niin paskan maku siitä viime kerrasta, että annettiin olla. Jätkäkin totes, että ei yllättänyt kun syntymäpäivänään vaan yks kaveri muisti.

Parhaasta jätkäkaverista on tullut vaan yksinkertasesti niin erilainen. En muista oliko nyt keväällä vai syksyllä, kun pistelin viestiä, että mua harmittaa, kun on etäännytty niin paljon ja kaipaan sitä vanhaa aikaa, kun meillä oli niin hauskaa ja kivestäkin saatiin sata viestiä aikaan. Vastaus oli jotain pelkkää paskaa. Ihan kun se ei olis ees ymmärtänyt koko pointtia. Ihan kun se ei olis tajunnut mitä sille pistin. Tuntu siltä, että sitä ei kiinnostanut enää.

Sillon kun meistä tuli parhaita kavereita niin kaikki lähti pelkästä pelistä. Olin pelkkä peli - vaikee pano, jota se ei tosin saanut. Alkuun se oli sellanen mulkvisti hokari, joista en oo koskaan kauheemmin välittänyt. Sellanen ylimielinen, leuhka, sika, mutta niinkun peliin kuulu niin hirveen herttanen kuitenkin. Jossain kohtaa se tajus, että sillä on tunteita mua kohtaan ja ei se halunnutkaan enää vaan panoo. Alettiin hengaileen hirveesti kahestaan ja meistä oikeesti tuli ystäviä. Se muuttu. Se alko välittään ihmisistä muullakin tasolla, se alko käsitteleen omia tunteitaan ja alko ymmärtään puhumisen merkityksen. Siitä tuli paljon ajattelevaisempi, mukavampi ja just sellanen minä olisin halunnut sen pysyvän. Eikä se juominen enää ollut sellanen asia, jonka ympärillä maailma pyöri. Istuttiin rannassa kattelemassa auringonlaskuja. Puhuttiin paskaa. Puhuttiin vakvavaa. Puhuttiin kaksmielisesti. Pystyin kertoon sille ihan kaiken. Ihan kaiken. Ihan sama mitä oli mielenpäällä niin pystyin sanomaan sen, vaikka mua olis ärsyttänyt sen käytös. Aina pystyin siitä kertomaan. Tapeltiinkin toki, mutta siinä oli niin paljon muutakin. Meijjän ystävyydessä oli jotain niin paljon syvempää, että sitä ei voi ees kukaan muu tajuta. Kukaan ei voi tajuta kuinka paljon sellasen ystävyyssuhteen hajoominen sattuu.

Kuunneltiin tosi paljon samanlaista musiikkia. Kummatkin linkitteli toisilleen ihan ihme kappaleita "ootko kuullut tän? Ihan sika hyvä"-tyylisesti ja toinen vastaa "Joo tää on aivan helvetin hyvä!". Meillä oli niin samanlainen musiikkimaku ja kumpikin tiesi mistä toinen tykkää, että tosi harvoin (jos koskaan) toinen saatto sanoo jonkun kappaleen josta toinen ei tykännyt. Ja ai että ne mesekeskustelut. Paljon tuli puhuttua niin hyvää kun huonookin. Toinen aina ootti toista meseen, jotta pystyttiin vaan jauhaan paskaa. Samat asiat sai toistaa vaikka sata kertaa eikä haitannut yhtään.

No, miksi en tee asialle mitään? Se tuntuu nykyään olevan aivan samanlainen kun tolloin alussa. Mulkvisti. Enkä usko, että sille voi tehä mitään. Työ, vanhat / uudet kaveripiirit ja kaupunkiasuminen. Ei ne tuu muuttumaan mihinkään. Kun oon nähnyt sitä niin se on tuntunut tosi etäseltä. Ihan kun eri ihmiseltä. Sellaselta ihmiseltä, jonka kanssa en haluais olla tekemisissä. Vaikka niin joskus puhuttiinkin, että ollaan ystäviä aina ja tehään mitä vaan toisen puolesta. Ei se tunnu enää siltä.

En tiedä oonko sulkenut parhaan jätkäkaverin ulos ajatusmaailmasta, koska sen ajatteleminen sattuu. Se sattuu aivan helvetisti. Tätä kirjottaessa mulla on ekaa kertaa piiiiiitkään aikaan sellanen olo, että haluaisin viillellä. Tää vaan tuntuu niin pahalta. Niin käsittämättömältä. En ajattele sitä nykyään paljookaan, en ees päivittäin. Ja todennäkösesti vaan sen takia, että yritän sulkee sitä mielestäni pois. Verestän vielä vanhoja muistoja kuuntelemalla musiikkia, jota parhaan kaverijätkän kanssa aina popitettiin.

Tiedämpä ketä voin sitten 60vuoden päästä syyttää, kun en tehnyt asialle mitään ja harmittelen vielä vanhana keinutuolissani, kun yksi parhaista ystävyyssuuhteistani romahti. Ihan vain itseäni. Voimpa sitten viisaana kertoa jollekin muulle (en usko lapsenlapsenlapsiin), että ei kannata tehdä näin. Voin kirjoittaa vaikka kirjan.

Mitäs sitten?

Näin Haamun joku päivä kaupassa. Ja se tervehti mua ja jätkää. Kumpaakin. Ensimmäisen kerran ikinä. Julkisella paikalla. Hämmennyin. Ja seuraavat päivät menikin pyöritellessä Haamua. Jätkälle toistin samat asiat pari kertaa, mutta ei se vastannut oikein mitään. Se ei ymmärtänyt kuinka paljon mua järkytti Haamun näkeminen. Totesinkin, että pitäisi taas nähdä sitä enemmän ettei tuu uudestaan tuollasia ahdistuksia kun sitä näkee. Ja näimpä vielä loppuviikon siitä sitten untakin joka yö. Jätkälle ei voi puhua samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Se ei ees yritä käsitellä niitä mun kanssa. Kerran kun sen on sanonut niin ei siitä sitten tartte enää puhua. Se on sen tapa. Oon miettinyt, että haluaisin soittaa Haamulle, mutta onneks oon pistänyt sen numeron johonkin hukkaan.

Ja näin pitkästä aikaa yhtä ihmistä sillain, että mun ajatusmaailmani oli kutakuinkin järkevä. En mennyt hämilleni enkä nähnyt outoja unia siitä sen jälkeen. Tuntui melkein jopa normaalilta jutella sen kanssa eikä menneisyys yrittänyt millään tasolla puskee läpi. Tai no, yritti, mutta ei niin pahasti. Sen kertoo jo sekin, että en nähnyt siitä mitään unia! Viimeksi näin. Ja viimeksi mun ajatukseni harhaili koko ajan. Nyt ei. Johtuiko sitten kenties tilanteesta, vaikka ei se nyt hirveästi viime kertaisesta tilanteesta eronnut.

On ollut monta hyvää koulupäivää, mutta tänään paloi hermo sitten aivan kaikkeen. En ees muista koska olisi päässä kiehuttanut niin pahasti kuin tänään. Ärsytti, kun yksi luokkalaisista jotain vähän äyski ja tarttui sitten itseen. Ärsytti myös se, että kukaan ei saa mitään aikaiseksi, vaikka asiasta on puhuttu se sata kertaa. Hoidimpa sitten itse ja sitten tulee siipeilijöitä mukana. Mutta muuten on mennyt ihan jees, koulussa. Yhteistä vapaa-aikaa ei jätkän kanssa ole, mutta ehkä vuoden päästä kun on koulut ohi. No, syksylläkin voi joku vapaa hetki olla.

Onko hyvissä kausissa loppujen lopuksi ollenkaan oikeaa hyvää?

Pitkästä aikaa tuli mieli kirjoittaa. Kaikki on niin muuttunut. Vaikka joskus oli paljon paskaa niin siinä oli paljon hyvää. Nyt kun kaikki tuntuu olevan suht ok niin en tiiä onko tässä ees niin paljon hyvää mitä niissä huonoissa kausissa oli.

Paras kaverijätkä. Ollaan etäännytty niin paljon. Oon huolissani sen alkoholin käytöstä. Sitä tuki se kun se oli joku aika sit käymässä jätkällä (välimatkaa sellanen vajaa 100km) ja saatiin käsitys, että se on illan siä ja pyydettiin yks toinenkin jätkän kavereista sinne (jolle sit myöhemmin ilmotettiin, että älä tuukkaan, suunnitelman muutos). No, tälle parhaalle kaverijätkälle (vai nykyään entiselle parhaalle, todennäköisesti...) soitti sit joku sen kaveri ja yhtäkkiä sille tulikin sit kiire lähtee pois - ryyppäämään. Kun ei tona viikonloppuna onnistunut ryyppääminen, kun oltiin aamulla lähössä ajoissa reissuun. Oli se jätkää houkutellut, mutta jätkä oli sanonut ei. En oo ees halunnut ottaa mitään yhteyttä siihen ton jälkeen. Ainut mitä halusin pistää sille oli, että oon huolissani sun alkoholin käytöstä. Toinen mikä huolettaa niin sen työtahti.

Ollaan vaan etäännytty niin paljon. En nykyään ees jaksa ilmotella kuulumisiani sille, en mitään mitä tapahtuu. Toisaalta, eipä siitäkään kauheasti kuulu. Sattuu vaan niin paljon tajuta, että joku, joka oli mulle joskus tosi tärkeä, on muuttunut niin paljon. Se on tosi samanlainen käytökseltään kuin silloin kun tutustuttiin, mutta sit se muuttui sellaseksi minä sen opin tuntemaan ja jollasen siitä pidin. Nykyään se on tosi samanlainen kun silloin kun tutustuttiin. Puhuin yhelle kaverillekin siitä ja sekin sano, että ei kuullosta yhtään tältä parhaalta kaverijätkältä. Se on varmaan kun muuttaa kaupunkiin niin muuttuu huonompaan suuntaan.

En vaan haluais, että se kaikki on ohi. Se kaikki hyvä mitä oli silloin paskoina kausilla. Meillä oli aina niin hauskaa yhessä. Kaipaan niin paljon niitä aikoja. Sitä kaikkea hyvää. Niitä miljoonia tekstiviestejä. En kuitenkaan tiedä haluanko olla tekemisissä ihmisen kanssa, josta on tullut tollainen.

Toinen on jätkä. En vaan enää jaksais vastata ees viesteihin. Tää ei koskaan soita enkä itekään viitti koskaan soittaa, kun en tiiä mitä se tekee. Itehän istun koko päiväni koulun jälkeen vaan koneella. Joka päivä, poikkeuksetta. Tää kaukosuhde vaan on niin perseestä. Tässä ei oo mitään hyvää. Jätkästä kuuluu koko ajan vähemmän. Viikonloppusin ei oo riittävästi aikaa. Tässä ei vaan tunnu olevan mitään järkeä ja silti haluan jatkaa tätä.

Oon vaan itkenyt tän päivän siitä asti kun tulin koulusta. Ihan kaiken takia. Koulu on perseestä (luokkalaiset ihania), jätkän kanssa menee huonosti ja kaikki kaverisuhteet on aivan päin persettä. En vaan saa taas kasattua ajatuksiani mitenkään järkevästi, joten tähän on hyvä lopettaa.

Onko elämän miestä olemassa?

Rupesin miettimään elämäni miehiä. Onko sellaista? Kai se on, kun tuossa se on roikkunut useamman vuoden. Mikä tekee ihmisestä (miehestä) sen juuri oikean - sen ainoan? Turvallisuus? Rakkaus? Mitä on rakkaus? Ensirakkaudessa lepattelee perhoset mahassa, tunteeko tälläistä enää jo "vanhassa ja kulahtaneessa" suhteessa?

Ja on mulla tällä hetkellä yksi ihminen, jota ajattelen loppujen lopuksi melko vähän (toki mietin mitä sille kuuluu yms), mutta kun näen sen niin näen siitä unia. Sellainen ihminen, josta en tiedä mitä pitäs ajatella. Se saa mut hirveän hämilleen. Johtuisiko jonkin verran epäselvästä yhteisestä taustasta? Vai voidaanko edes puhua "yhteisestä taustasta"? Mitä on yhteinen tausta? Mitä vaaditaan, että voidaan puhua yhteisestä taustasta?

Ja vittu olipa viikko sitten hauska yö. Olisin voinut pistää jätkän pakettiin ja lähettää aivan vitun kauas. Tai vaihtoehtosesti erota. Joo oli ihan ok, että en ryyppäs porukalla, mutta voi vittu sitä yötä. Jätkän kaveritkin oli herännyt yöllä, kun annoin jätkälle vähän palautetta. En varmaan oo huutanut sille ikinä niin kiukkusesti tai saati sit niin monta kertaa. Sit kun toi oli vielä turvat niin sieltähän alko tuleen tätä normaalia settiä, että kyllä mää tiedän pilanneeni kaiken ja plaaplaa. Kylmän viileänä (& kiukkuisena) taisin todeta, että hyvä. Ja sit olinkin jo kotona nukkumassa, kun herra henkilö otti vain itselleen peiton, kun muut kamppeet joutui heittään pyykkiin. Siinä yön synkkinä tunteina mietin taas kerran koko suhteen järkevyyttä - onko siinä järkeä - ja tulevaisuutta - onko sillä tulevaisuutta.

Ja työharjoittelun aikana koin henkisen herätyksen kuinka paljon oikeasti vihaan käydä tuota koulua ja asua tuolla. Tiesin jo ennestään, että en tykkää olla siellä, mutta en tiennyt vihaavani sitä. Kuinka vastenmielistä on edes lähteä sinne. Joo, mulla on maailman parhaat koulukaverit, mutta en koe sen koulun opetuksen tason olevan sellainen, että hyötyisin siitä jotenkin. Mua turhauttaa, että joudun viettämään viikot paikassa, jossa en saa oikeastaan mitään aikaan. Lasken jo suorastaan päiviä, että pääsen sieltä. Enää puolitoista vuotta. Sitten se on ohitse. Sitten pääsen pois sieltä.

Tajusin tuon, kun jouduin käymään opiskelupaikkakunnallani kesken työharjoittelun. ITKIN autossa, koska jouduin menemään sinne. Kävin läpi aivan helvetillisen tunnemyrskyn, koska en vain halua mennä sinne. 

Etäännyn ja muutun

Käsittämätöntä huomata kuinka paskana sitä ite joskus on ollut. Rakkaat ja vanhat päiväkirjat. Niissä on niin paljon hyvää, mutta myös niin paljon pahaa. Hauska huomata kuinka hyvää pataa sitä oli parhaan kaverijätkän kanssa. Nykyään ollaan etäännytty tosi paljon. Tai oon ite etääntynyt kaikista. Jopa jätkästä.

En tiiä miten jätkän kanssa menee. Alkaa syömään tää kaukosuhde ja se, kun niin innoissani ootin, että pystytään työharjottelu oleen samalla paikkakunnalla. Kusipa sekin. Siinä jätkän puolentoista kuukauden työharjottelussa on sellanen kolmen viikon jakso, kun ollaan eri paikkakunnilla ja nähään tyyliin vielä vähemmän kun normaalissa kaukosuhteessa. Vituttihan se.

Jätkä on muuttunut, mä oon muuttunut. En tiedä oonko onnellinen tässä. Taaskaan. Mua syö se, että jätkä heitti silloin, että erotaan eikä siitä kuulu mitään koko iltana. Mua syö tää kaukosuhde. Mua syö toi muuttuminen. Viime aikoina moni on kysellyt, että ollaanko kihloissa. Moni on sanonut, että jätkä on oikee kultakimpale eikä siitä kannata päästää irti. Niinhän se onkin. Mutta ollaanko me loppujen lopuks liian erilaisia. Ja liian erilaisella alalla. Kuitenkin kun ihminen elää vaan kerran.

Ai joo. Näin Haamun eilen. Olin baarissa ja se tuli sinne sitten. Se istu jopa samaan pöytään, kun kaikki baarin asiakkaat istu siinä. Höpöttelin kuitenkin pitkät tovit yhen toisen kanssa, mutta kyllä sain Haamunkin kanssa vängättyä jostain. Tosin sit ihan oikeasti puhuin sille ja vittuilin sille sen tulevasta syntymäpäivästä - näytin, että muistan. Sit kattelin ikkunasta jossain kohtaa ulos ja nehän peilaa niin hyvin näki, että se katteli. Mut kiva ilta oli istuskella baarisssa ja juoruta. Oli hauska kuulla eräältä naishenkilöltä kuinka oon pienenä ollut niin ihana ja sympaattinen ja että oon edelleen tosi ihana ja sympaattinen ja kuinka ihanasti osaan ottaa muut ihmiset huomioon. Juteltiin jopa siitä mun parhaan luokkakaverin kuolemasta, josta muuten tuli tässä kuussa kuluneeksi kolme vuotta.

Muistin sen kuoleman vuosipäivän ja vähän oli ankeet fiilikset sinä päivänä.. Mut joka vuosi on helpompaa.