Pelkäätkö turhaan?

Useet ihmiset kattoo sillain "mitä toi tota pelkää?" mut ihan oikeesti ei kukaan muu voi tietää kuinka mielettömän pelottavaa se siitä toisesta on. En tykkää puhua pelkäämisestä. Pelkääminen on jotenkin kauheen voimakas sana ja säpsähdin kun joku joskus sano "Mä pelkään (jotain)". Ihailin sitä, että uskalsi myöntää pelkäävänsä jotain.

Mä aina vaan kammoan. Sanon aina "Kammoon ihan kuollakseni (jotain)" koska kammoaminen ei oo musta ihan niin voimakas kun pelkääminen. Sit toinen miks en tykkää puhua pelkäämisestä niin se, että jos porukka sit nauraa päin näköö tyyliin "et sä tota voi pelätä tota oikeesti". Kammoominen siis on parempi.

Videonauhurissa pieniä numeroita
Voi asioita, jotka päätäni piinaa
Ja sinun kasvoillas tulevan pelko piilee
Tässä kodissa ei oo kaikki kohdallaan
Happoradio - Pelko

Kammoon vieraita ihmisiä (enemmän miehiä). Sain joskus hirveitä ahdistuskohtauksia (hyvä etten itkussa poistunut paikalta) vieraitten ihmisten keskellä, mutta nyt oon alkanut olemaan reippaampi niitten kanssa. Nuorempana tykkäsin puhua vieraille, sit tuli kausi kun aloin kammoomaan niitä. Se kuitenkin alko meneen ohi sillä, jos joutu istumaan ja puhumaan niitten kanssa. Mä kun harvoin meen niin kipsiin, että en pystyis puhumaan. Edelleen mun on vaikee kävellä yksikseni esim. Helsingissä ja Tampereella, koska kammoon sitä ihmismäärää.
Mut voi apua jos on joku yhtään pelottavampi mies niin oon ihan shokissa. Varsinkin jos se tulee jossain vastaan tai jos istun (/ istutaan kavereitten kanssa) jossain ja siitä sit kiertää joku mies selän taakse (vaikka viemään roskia roskikseen) niin meen ihan lukkoon. En voi kun kattoo selkäni taakse, että eihän se tuu tänne, eihän se käy päälle...

Vähän aika sitten hain vintistä tavaraa. Sinne menee aivan järkyttävät portaat. Mun piti tulla alas sieltä. Silmät kostu ja olin ihan shokissa. Pari kertaa mumisin siellä ylhäällä, että en mä täältä uskalla tulla alas. Kauheesti täristen ja pari kyyneltä valuttaen sain sitten itteni ne portaat alas. Tätä mä kammosin ihan törkeesti.

Hokasin eilen, että pelothan on ihan luonnollisia. Tai siis sillain, että osa on ihan järkeen käypiä sen kanssa kun ihminen on joskus ollut villi ja metsästänyt niin ei sen ole tarvinnut lentää (lentämisen pelko) eikä tehdä monia muitakaan juttuja. Tää on varmaan ollut kaikille niin itsestään selvää, mutta mulle tää valkes eilen.

Uskallatko sinä puhua peloistasi? Pelkäätkö jotain todella paljon? Onko sinun pelollesi naurettu tai oletko sinä nauranut jonkun pelolle? Oletko huomaamattasi ruokkinut toisen pelkoa?

Erilaisuus on rikkaus

mutta missä kohtaa siitä on haittaa? Milloinka erilaisuutta on liikaa?
Kuinka hyvin seurustelusuhteessa kestetään erilaisuus?

Musiikki. Siinä on yks missä mulla ja jätkällä on usein erilaisia näkemyksiä. Molemmat heittelee toiselle "paska biisi, vaihda"-tyylisiä letkautuksia. Mulle musiikki on tärkeetä (yks syy miks elää) niin en ota kauheen hyvällä sitä, että jätkä sit mollaa sitä musiikkia. Kuunnellaan aivan erilaista musiikkia. Ite rakastan musiikkia josta voi kuunnella sanoja ja sit toi kuuntelee sellasta örinä heviä mistä ei saa mitään selvää. Voitte siis kuvitella, että kärhämää tulee.

Kaikki lapset pukee päälle mitä mallitkin
Niil ei o rohkeutta panna päälle mistä oikeest diggaiskin
Mc Pöly - Erilainen maailma

Jos erilaisuus on rikkaus niin miksi ihmiset kulkee massan mukana? Miks kaikki pukeutuu samanlaisiin vaatteisiin, meikkaa niin, että näyttävät pelleiltä ja eivät uskalla olla omia itsejään? Hyvä puhua yleistäen, kun itse on se porukan musta lammas joka kulkee yleensä löysissä housuissa ja muutenkin rennoissa vaatteissa eikä jaksa meikata. Naureskelen sitten ihmisille kun ne joutuvat laittamaan hiuksia tunnin ja meikkaamaan toisen. Okei, ehkei nyt ihan.

Ihmiset on vaan nykyään niin massaa kaikki eikä kukaan uskalla olla erilainen. Jos muut juo niin se yksi ei uskalla olla juomatta. Jos muut polttaa niin se yksi ei taaskaan uskalla olla polttamatta. Jos kaikki meikkaa niin se yksi ei uskalla olla meikkaamatta.

Maailma on nykyään niin ulkonäköpainotteinen. Meikkiä vaan naamaan niin kaikki on hyvin. Sit liian lyhyt hame niin on vielä parempi. Miksi pitää kärsiä sen takia, että näyttää sellaiselta? Kärsiä ulkona kylmästä minihame päällä. Ymmärrän toki juhlat ja muut, mutta se, että pitää joka päivä palella se päällään.

Pääsimpähän sanomaan

Näin unen. Olin onnellinen. Puhuttiin. Ja se jääti aivan törkeesti taas herätä siitä. Yllättikö? Ei.
En yleensä kyllä näe unia just kun ajattelen, että ihan takuu varmasti näen.

Että sellasta.

Tervetuloa unet!

Näin tänään Haamun ja tää oli näitä legendaarisia tilanteita, kun koira karkaa miehen jalkoihin ja joudut ite juoksemaan sen sieltä :D Siinä vaiheessa ylistin mun vuffea ja hetken mietin, että lähen käveleen aivan toiseen suuntaan ja jätän vuffeni sinne. Toisaalta se mun vuffe olis varmaan lähtenyt perään, mutta en ottanut sitä riskiä, että se ei tuukkaan perässä.

Haamu toivotteli tervetulleeks käymään siellä joskus "kun aika on kypsä". Tonkin se sano sen jälkeen kun sanoin kuinka oon nähnyt unia siitä. Saadaan kysyttyä kuulumiset ja sen jälkeen sanottua yhet lauseet niin molemmat sanoo jotain niin jäätävää. Meinasin alkaa poraan siinä, mut onneks mulla oli mun petoni sylissä niin sain painettua pääni sen turkkiin.
En mä tiedä kaipaako Haamu mua. Ainakin käsitin sen niin. Koko ajan katteli ja jätkäkin sano, että se katteli koko ajan ulos kun ite en sinne mennyt sisälle. Eli en ainakaan ite kuvitellut mitään omaani.
Ja mä kun vielä kesällä melkein ajattelin (leikittelin ajatuksella, uskottelin itelleni, ihan miten vaan), että oon vaan kuvitellut kaiken.

kunnes ero meidät erotti luotani lähdit
ei se todellakaan enää ollut samanlaista
vaan eron jälkee elämä on pelkkää painajaista
Mc Mane - Viimeinen kerta

Viimeks kun puhuin Haamun kanssa niin se aiheutti sen, että oon nähnyt yhen unen viikkoon siitä.. Mites nyt? Mitä mä nyt teen kun se teki tollasen siirron? Jätän koko tähän astisen elämäni ja teen kaikkeni, että saan asiat selväks? Jätän sen menneisyyteen ja yritän elää järkevästi?

Voivoi... Parhaalle ystävälleni puhuin puhelimessa kuinka elämä on "niin tylsää, aivan liian helppoo ja ei koskaan tapahdu yhtään mitään". Haamu tais kuulla tän ja jos kuuli niin kyl se äänensävystä tunnisti, että läppäähän tää oli.

Yksi lause, monta eri merkitystä
monta eri ajatusta suuntaa kohti yhtä
Mansesteri - Kertakäyttörakkaus

Oli hyvä joulu. Yks lemmikeistä jouduttiin lopettaan 22.12. Voitte arvata kuinka pahalle tuntu.. Haamu kysy mitä kuuluu ja sanoin, että hyvää. Se on aina se sama vastaus. Ihan sama kuka kysyy niin aina se on ihan hyvää tai hyvää. Miks ihmiset muuten kusettaa tän kanssa? Tiedän, että en oo ainut joka tätä tekee, mutta useet tekee läheisillekin tätä jos kysytään niin aina voi ihan hyvin. Mulla on itellä aina tapana, että vastaan kaikille ihan hyvin tai ihan hyvää tai muuta vastaavaa, mutta pisempään puhuessa alan kertomaan mitä kaikkee paskaa on tapahtunut.

"nykyajan nuoret"

Toi on mulle sellanen ilmasu, että hajoon aina totaalisesti sen kuullessani. Mulle heitti joskus se melko vieras aikuinen mies ihan kiitettävästi paskaa niskaan ja kerto mulle, että en osaa puhua aikuismaisesti. Onko se aikuismaista, että eka lause mulle on "Hei, joko ne rotat on helvetissä täältä?" Sit tää mies pakeni sillon siitä tilanteesta todeten mulle oikein halveksuvasti "nuoret..." Mä en vaan ymmärrä tätä "nykyajan nuoret on pelkkää kuraa"-asennetta. Ne halveksitut nuoret on kuitenkin tulevaisuus. Niistä tulee tulevaisuudessa äitejä ja isejä, virkamiehiä, lääkäreitä... Eihän ne silloin voi olla niin huonoja?

Jos nuoria halveksutaan (ei kunnioiteta) niin mitenkä vanhemmat ns. aikuismaisesti käyttäytyvät voivat odottaa, että ne nykyajan nuoret sitten arvostavat heitä? Miksi arvostaa ihmistä joka heittää paskaa niskaan ja alentaa koko ajan? Ei kaikki tätä tee, mutta osa ja tälläiseen törmää aina välillä.

Miehen rooli

Rupesin miettimään, että kuuluuko miehen maksaa kaikki tyttönsä kanssa liikkuessa (ruuat yms.)? Onhan se joo herrasmies ele maksaa ne, mutta onko se tarpeellista? Onhan se hellusta jos mies sanoo tarjoovansa ruuat ja muut härpäkkeet. Entäs jos kyseessä onkin opiskelija joka saa just ja just laskut maksettua? Pitäskö sillon unohtaa herrasmiesmäisyys ja maksaa aina ite kaikki vai kenties tarjota herrasnaisena ruoka sille seuralaiselle?

Alotteenteko on toinen mitä mä oon ajatellut. Pitääkö miehen tehä alote eri asioissa? Kuuluuko sen olla mies joka hankkii sormukset ja kosii? Miks se ei vois olla se nainen?

Silmät kuin särjellä

Jätkä pongas mulle mikseristä hyvän kappaleen vaikka ei tällästä kuuntelekaan. Biisihän on Mansesteri - Kertakäyttörakkaus. Ihana kappale, mutta saan kauheet tunnontuskat tästä ja alan tunteen itteni kauheen huonoks ihmiseks.

"Siis kulta oikeesti...vastaisit nyt...mä myönnän et mä oon mokannu mut...sä oot mulle kaikki...anna mun selittää.."
Mansesteri - Kertakäyttörakkaus

Toisaalta tää päivä on ollut huono, että saattaa sekin edes auttaa tätä mun huonommuuttani. Samalle päivälle ei sovi kusta kahta koetta. No kusin kuitenkin. ATK mikä on ollut mulle yleensä melko vahva niin molemmat tän päivän kokeet kämmäsin enkä päässyt kummastakaan läpi. Tää ei nyt oo sellasta "Yyh meni huonosti, tuli vaan kasi"-puhetta vaan ihan fakta. Ekaa en ees palauttanut kun en saanut sitä auki kunnolla, että olisin voinut muokata. Välillä sain muokattua jotain, mutta hyvin vähän.
Toisen palautin, mutta se meni ihan vituiks. Tallennuksen jälkeen avasin uusiksi ja viiden sivun tilalla oli yhdeksän sivua, ei yhtään tekstiä ja yksi taulukko ja otsikon päällä makoileva kuva puoliksi. Sellaisen onnistuneen palautin sitten...

Mitä on se onnellisuus
Onko se sitä että välil päästään otteen lipsuun
Mansesteri - Kertakäyttörakkaus

Mä en tykkää epäonnistua tai no, tuskin siitä kukaan muukaan tykkää. Mä oon tottunut epäonnistumaan vaan kielten suhteen koulussa, kaikki muut on mennyt yleensä hyvin. Päätin sitten palkita itseni täydellisestä epäonnistumisesta hillomunkkipussilla ja hevosenkenkäleivoksilla sekä jäätelöllä. Tällä ajattelin näyttää itselleni, että välillä on hyvä epäonnistua kunnolla ja sieltä kyllä pääsee ylös vaikka se tuntus kuinka paskalle. Epäonnistutko sinä usein? Missä asioissa? Pystytkö välttämään niitä?

Ihmissuhteet on toinen missä tunnen tosi usein epäonnistuneeni. Pilanneeni ihmisiä ja sitä rataa.. Sitä autto toki ihan kauheesti tän kaverin avautuminen kuinka oon suoraan sanottuna aiheuttanut jätkälleni enemmän paskaa kun mitä sais. Kaveri kyllä pyysi anteeks ja sano, että ei se mua oikeesti niin paljoo vihaa mitä anto ymmärtää. Autto toki ihan helvetisti. Yritti se lahjoo mut suklaakalenterilla. Olihan se kiva ele, mutta ei se silti muuta sitä, että mietin nykyään useemmin kuinka noitten olis parempi ilman mua ja sitä, että mä oon hajottanut sitä porukkaa. Pitäs varmaan erakoitua, että ei pilais muitten ihmisten elämää.

Siis kai turha tuntee omaa oloo hyljätyksi
Ei me kuljeta yksin, joka sielulle on pari
Mansesteri - Kertakäyttörakkaus

Mutta nyt takasin tohon kappaleeseen ja sen aiheuttamaan tunnevyöryyn.

Mä oon tehnyt virheitä ja jätkä on antanut ne mulle anteeks. Oonko mä ansainnut ne anteeks antamiset? Kuinka paljon voi antaa anteeksi? Voiko ihminen muuttua? Haluaako ihminen muuttua? Pystyyko ihminen muuttumaan?

Mulla on paras jätkä mitä ihminen voi saada. Se on hyvä mulle, se jaksaa mua, se on kiltti ja ymmärtäväinen sekä se pystyy antaan anteeks. Mitä muuta mä tarttisin? Vapautta.. Mut sitä mä oon saanut. Rähähdin siitä, että mä en oo vaan sen vaan tartten enemmän tilaa ja sitä mä sainkin. Mä oon aina ollut sellasta "ei seurustelu"-tyyppiä, mä oon ollut sitä jo ala-asteelta asti ja porukka ihmettelikin kun olin ensimmäisiä joka alko seurustelemaan. Muistan kun joku joskus sano "En voi kuvitella, että Veera koskaan seurustelis" ja tässä mä oon, kohta 3vuoden suhteessa.

toivoin,että tää jatkuis pitkään vielä
tyhmät tekoni annat mulle anteeksi
tahdon vain pitkään pitää kädestäsi kiinni
Mansesteri - Kertakäyttörakkaus

Mikä on tehnyt sen, että mä oon pysynyt tässä? Onks se sitä rakkautta? Mä kammoon sitä kun jätkä menee armeijaan koska se on siä varmaan vuoden ja sit se menee eri suunnalle opiskeleen kun mää. Mä tiedän, että musta ei oo oottaan vuotta tai saati sitten pitään kaukosuhdetta yllä. Kaukosuhteet on ihan ok tiettyyn rajaan asti, mutta ei. Mulla olis liikaa houkutuksia, en pystys oleen. Mä kammoon niin ens kesää. Toivoisin, että se ei koskaan tuu, mutta samalla toivoisin, että se olis ohitte jo ja näkis miten homma toimii.

Mä tarttisin tosi paljon tilaa ja omaa aikaa, mut nykyään en osaa enää kuluttaa omaa aikaani. Tartten omaa aikaa, mut en osaa käyttää sitä. En enää halua olla yksin. Tarttisin paljon läheisyyttä, mutta en osaa hakee sitä. Tai haen, mut eri tavalla miten muut. En osaa pyytää "tulisitko tänne" vaan kiusaan paljon ja haen sillä sitä, että toinen tekee jotain ja saanhan mä sillä vähän sitä, että toinen tulee lähelle.

Tällänen ilta tänään. Nää illat osaa välillä olla aika kamalia. Päivät onkin ihan ok.

nuqq

En nukkunut kunnolla la-su yönä. Nukahdin puoli kaksi aikaisintaan ja vähän yli neljä nousin ylös kun piti lähteä Helsinkiä kohti koiranäyttelyihin. Koko huiman nukkumismääräni aikana näin unia. Unet olivatkin ainoat minkä ansiosta tiesin, että olen edes nukkunut.

I loved you, you made me, hate me.
You gave me, hate, see?
It saved me and these tears are deadly.

Hollywood Undead - Black dahlia

Arvatkaa kerran kenestä näin unta? No Haamusta. Siinä Haamu yritti piirittää ex-luokkakaveriani ja menin ärähtämään, että miks vitussa se laitto meijjän välit poikki ja vaihtaa mut sitten tollaseen luuhkaan. Sit sain kuulla kuinka se oli pakotettu siihen.. No terve. Sit näin jotain muutakin unta joka oli vielä sekavempi kun toi.. Tirkistelijöitä ikkunassa ja sitä rataa.

It was my heart, it was my life, it was my start, it was your knife.
This strife it dies, this life and these lies.
Hollywood Undead - Black dahlia

Joka kerta tuntuu oudolta herätä jätkän vierestä kun yöllä on nähnyt Haamusta unta. En tiedä mitenkä, mutta se tuntuu niin häirittevälle. Se on häirittevää jo kun herää yksinkin sellasesta unesta, mutta se on vielä niinkun astetta pahempi jos jätkä röhnää vieressä. Se tuntuu niin väärälle, mutta mitäs mä unilleni mahdan? Se on vaan niin sekottavaa. Onneks noi unet on kuitenkin vähentynyt.

Onko rakkaus valhetta? Kuinka monet tulkitsee rakkauden väärin? Jos omasta mielestä se on rakkautta, mutta todellisuudessa se onkin vain läheisriippuvuutta tmv.

Tästä mun ei kyllä pitänyt kirjottaa, mutta jätetään seuraavaan kertaan ne muut ajatukset.

Koulu henkisesti raskas?

Mun on pitänyt monta kertaa alkaa kirjoittelemaan tänne, mutta se on aina vain jäänyt kun olen ollut hirveän väsynyt. Eipä taida ollakaan taas kauheen normaalilla suunnalla tää mun väsymykseni. Osa öistä menee siinä, että ihan kaikki pyörii myttynä mielessä ja päivisin sitten saatan yhtäkkiä uppoutua omaan ajatusmaailmaani enkä kuule yhtään kenenkään puhumista. Psykologi piti olla kuukauden tauon jälkeen tänään, mutta kipeilyni vuoksi en päässyt. Seuraava aika tammikuussa.. Mitäs kuukausi sitten käyntini jälkeen on tapahtunut? Armotonta jumitusta, itsetuhoisuutta, vanhoissa möyrimistä ja ties mitä muuta (mm. ambulanssimiesten käynti kotona). Niin ja se kuinka kaveri kertoi vihaavansa mua.

Yhdellä foorumilla oli keskustelua koulukiusaamisesta. Halusin niin kirjoittaa siihen keskusteluun, mutta se jäi. En uskaltanut. Aloin ajattelemaan, että porukka vinoilisi heti jotain "Ei sulla nyt noin vaikeeta ollut" joten päätin, että kirjoitan tänne.
Kolme yötä taisin miettiä mitä olisin voinut kirjottaa ja aloin itkemään kun alkoi niin ahdistamaan se kaikki. Voisin siis nyt käsitellä koulukiusaamista & mun koulunkäyntiäni niin voin saada tälle vähän helpotusta.

elämä on tentti, pistä soimaan tää tape
pidä breikkii jos koulu sulle este
Avain - Elämä on tentti

Ala-asteella olin vielä melko avoin ihmisille ja suhtauduin myönteisesti kaikkeen. Halusin auttaa ja huolehdin muista (mitä kyllä teen nyttenkin). En muista oliko se nelos vai vitos luokalla, kun luokan pojat alkoivat vinoilemaan migreenilääkityksestäni. "Oot kauhee narkkari"-tyyliset huudot alko olemaan normaaliaelämää. Välillä sitä mietti, että pitäskö olla sellanen mikskä te mut kuvittelette. Vitos kutosella roikuin "myöhään" (22-23) viikonloppuisin ulkona vanhempien kavereitten kanssa heidän juodessa ja mun katsellessa vierestä samalla mä aloin kutosella pyörittään sitä juttuani sen Haamun kanssa.

Mulla oli ihan alaluokilla paras kaveri joka vähän sivuutti mut sitten, mutta ei niin pahasti kun myöhemmin. Vitos-kutosella mulla oli luokassa yks oikeesti hyvä kaveri ja olin vielä tosi hyvissä puheväleissä muitten luokkalaisteni kanssa. Muistan kuitenkin kutosen luokkaretken. Istuin 2-3tuntisen linja-automatkan yksikseni ja mulla on vieläkin tallessa se piirros siltä matkalta missä tyttö on hirttäytynyt + kaikki muutkin ne yhtä iloiset piirrokset. Se varmaan kertoo jotain kuinka hyvälle se reissu tuntu.

Kutosella tais olla jo poikien "Oot kauhee lauta"-huuteluja jotka jatkukin sitten ylä-asteella. Huutelihan ne toki kaikkea muutakin, mutta päällimmäisenä mielessä on toi ja se kuinka tunsin aina jätkien "suhisevan" mulle kun sihistivät oikein ässää. Vieläkin tuntuu, että ne teki sitä mulle ja uskon, että ne oikeesti tarkottikin sen mulle. Seiskalla puhuin opettajalle sitten siitä ja tais joku pojista käydä pyytämässä anteeks. Sillon mulla oli viä hyviä kavereita omalla luokalla joittenka kanssa vietettiin viikonloppujakin.

Kasi oli tasainen tappovuosi. Se meni siinä missä muutkin. Sillon tais olla kanssa vielä noita lautahuuteluita ja muistan kuinka menin puollustaan yhtä (entistä) parasta kaveriani jonka jälkeen pojat taisivat lopettaa sen. Taisin tuntua vähän uhkaavalle tarttuessani poikaa olkapäästä kiinni kysyessäni huuteluista (tyyliin "sanoiks sä jotain?") vähän kireeseen sävyyn. Kasin keväällä aloin seurustelemaan vakavasti joten sain tukee jätkältä.

Koulu päättyi Suvivirteen
Koulukirjat heitin järveen
Huusin "takaisin ette mua saa"
Neljänsuora - Nostalgiaperjantai

Kasin keväällä ja kesällä mun ja parhaan kaverini välit huononi. Kesän rippileiri oli niille kavereille tosi helmi ja ne nautti olostaan siellä. Mä halusin vain pois ja yöt kirjottelin runoja siitä kuinka haluisin pois vähintään sieltä, mutta mielellään kokonaan. Samasella rippileirillä taisin ekaa kertaa puhua kunnolla viiltelystäni ja sillon kaverit oli kauheesti sanomassa "älä tee noin, se sattuu suhun". Kesällä nähtiin vikan kerran sen mun parhaan kaverin kanssa kunnolla "parhaina kavereina". Ysin alussa se ei oikeastaan enää puhunut mulle kunnolla, kuhan heiteltiin välillä läppää. Tähän asti olin ollut ihan ok puheväleissä kaikkien luokan tyttöjen kanssa, mut sit luokan tytöt (lähes kaikki) lähtivät käymään Saksassa ystävyyskoulussa. Sieltä tullessaan mulle ei enää kukaan puhunut. Siinä meni mun välit mun parhaaseen kaveriin ja sain alkaa kuulemaan "voi vittu jouduin olemaan Veeran pari"-juttuja. Se tuntu aivan helvetin pahalle. Parhaasta kaverista tuli ns. vihamies. Jos menin puhumaan luokkalaisilleni niin ne kaikki hiljeni. Mä olin niin muserrettu ja kun mun ysin vuosi ei muutenkaan ollut mikään helppo erilaisten suhdesotkujen ansiosta. Sillon kerroin ekaa kertaa jollekin aikuiselle mun viiltelystä joka ohjaskin mut terveydenhoitajalle ja sitä kautta psykologille. Mulla ei ollut mitään mielenkiintoo koulua kohtaan ja olinkin lähes koko vuoden kipeenä, ihan oikeasti kipeänä. Mulle nousi varmaan joku stressistä johtuva kuume.

Tieto lisää tuskaa, elämä opettaa
Se teki must tällasen, pakotti vetämään kovempaa
Stressaava pessimisti, skeptikko ja kyynikko
Ei synny tasapainoo, mut ehkä taitavin lyyrikko
Cheek - Mitä tänne jää

Ysin puolessa välissä mä en enää puhunut kellekään luokkalaisilleni. Eristäydyin täysin niistä. Ainoat tunnit missä musta tuntu hyvälle oli kotitalous & käsityö jossa mulla oli jotain kavereita (mm. paras (koulussa oleva) kaveri joka kuoli tammikuussa). Lukion eka vuosi meni aika samaa rataa kun melkein kaikki jäi samaan lukioon tänne, mutta kaksi ihan hyvää kaveria tuli samaan ryhmään vaikka ei kauheemmin puhuttu mitään syvällistä niin saatiin ryhmätyöt tehtyä porukalla. Lukion ekan vuoden lopussa aloin puhumaan toisen kaverin kuoltua, mutta sekin jäi aika vähäiseksi puhumiseksi. Eristäydyin uudestaan. Nyt kakkosvuonna on ollut vähän helpompaa entisen parhaan kaverin vaihdettua koulua. Kummasti se muutti tilannetta ja muut alkoivat puhumaan minullekin. Tällä hetkellä tilanne on ihan ok, mutta edelleen on vähän syrjääntyönnettyolo koulussa.

Sellaista koulua.

Mulle koulu on ollut aivan helvetin rankka kokemus ja toivon todellakin, että muille ei sattuis tälläistä tai että muut eivät tekisi tälläistä. Kuvittele miltä itsestäsi tuntuisi jos sinulle kävisi näin, että suljetaan ulos ja kukaan ei halua puhua koulussa.

Enää ei koulussa oleminen ole pelkästään sitä, että haluan pois sieltä ja yhtä tuskaa olla siellä. Nyt se on ihan ok, vaikka välillä ahdistaa aivan törkeän paljon.

koulu on ihanaa vol. 3

Mä täällä ahdistun taulukkolaskennan kokeesta. En osaa. Voi vittu. Päivä kyllä pitää niin pyhittää taulukkolaskennalle. Ja nukkumiselle. Ei terve. Hyvä unirytmi tulossa koeviikolle, eihän kello oo kun kohta kolme.. Toinen ja kolmas mitä en osaa niin englanti ja historia.

Hasardivihko. Siihen piti kerätä koko kurssin ajalta katastrofeja. No keräsin mä ehkä kahelta päivältä ja loput etin nyt illalla kun palautus on aamulla. En mä viittinyt keräillä niitä, kun halusin laittaa ne järjestykseen hasardi lajeittain enkä päivämäärän mukaan. Eh, pitäskö alottaa kouluhommat vähän aikasemmin? Onko täällä muita jotka jättää asiat viime tippaan?

Mistä huomaa, että (alkaa) ahdistaa? Alkaako tärisemään, palelemaan, ajatukset pyörimään solmussa ja / tai itkemään? Tekeekö mielesi vain juosta?

Tulisitpa takas

Ja tossa ei oo ees vielä kaikkia kynttilöitä mitä sinne tuotiin. Niitä oli paaaaaljon enemmän.

Hyvää yötä vanha frendi näe parempia unia
Mä istun himas katsellen vanhoi valokuvia
Muistokansioon sun valokuvat kerään
Sä nukut vieläkin kun mä uuteen aamuun herään
Steen1 - Jarden träkki

Joskus sitä vaan miettii, että mitä olis voinut tehä toisin? Mitä olis voinut tehä, että olis pelastanut toisen kuolemalta? "Et olis voinut tehä mitään", onko se totta? Miksi en muka? Jos mä olisin yrittänyt puhua enemmän, jos mä olisin pyydellyt enemmän sitä mukaan kaikkialle ja viettään viikonloppuja, jos mä olisin uhrannut koko elämäni hälle niin olisinko voinut estää jotain? Mut toisaalta, mä olin hänen paras ystävänsä ja hän sanoi sen itekin. Mä en tiennyt paljoa, mutta muut ei tiennyt sitäkään vähää mitä mä. Mä olen niin iloinen siitä, että mulla oli tollanen ystävä joka uskalsi yrittää tukeutua muhun, mutta ei pystynyt, koska ei kai uskaltanut / saanut sanottua sitä mitä olisi halunnut.

Oli hienoo kuulla häneltä, että mä olin tärkeä. Näillä hetkillä se tieto auttaa kun alkaa syyttään itteensä liikaa hänen kuolemasta. Voi lohduttaa itteensä, että ainakin yritti (mutta silti olis voinut yrittää vielä enemmän). Repäs sisältä aivan helvetisti kun kattelin vanhoja kuvia ja sit törmäsin kuvaan missä oli hän. Muistan sen kuinka hän sano "Ei saa ottaa kuvia", mutta en kadu yhtään, että otin pari kuvaa hänestä. Ainakin on joku muisto.

Jos voisin mennä ajassa taaksepäin,
tekisin kaiken aivan toisinpäin.

Mä en antas sun lähteä vaan lähtisin mukana.

Jep.. Mun olis pitänyt tehä tääkin aika englannin vaikuttavaa kirjotelmaa aiheesta "It's still a man's world - true or not" eikä itkee silmiä päästä. Olisin toki voinut valita helpommankin, mutta "ovatko lukiolaiset riittävän vanhoja asumaan yksin?" tai "suomi - ulkomaalaisten unelma" olis ollut ihan liian tylsiä ja helppoja. Ne olis kirjottanut 1-2tuntiin. Tähän on mennyt tähän mennessä ainakin 2tuntia ja eilen jo alotin tätä tekemään enkä oo saanut kirjotettua kun reilun sata sanaa ja kakssataa sanaa pitäs olla.

Onko teillä kouluahistusta? Onko teillä ahistusta mikä liittyy johkin tiettyyn aineeseen?

Mulla on. Mä kammoan englannin tunteja. Musta tuntuu siellä usein, että hengittäminen on vaikeeta ja sydän on raskas. Meinaan alkaa itkemään ja haluan sieltä vaan pois. Välillä pystyn ajatteleen jotain muuta siellä, mutta jos mä yritän kuunnella mitä se opettaja selittää niin saan kauheen ahistuksen päälle. Välillä päässä pyörii vaan ajatus "Mä haluun pois täältä, HETI". Se onkin yks syy minkä takia mulla on alkanut englanti menemään vielä huonommin mitä ennen.
Ei tää enää oo niin pahaa mitä tää joskus oli. Puolivuotta sitten itkin illalla, että en halua mennä tunnille. Kun sain selvitettyä kaikki viikon kolme enkun tuntia jotka oli peräkkäisinä päivinä niin aloin kauheella stressillä oottaan niitä tulevia enkun tunteja. Olin sellasessa kierteessä.. Että joo. Kyl mä jo oon paremmalla puolella.

joulu on taas...

Noniin lapset kaikki se on Mc Mane
Joka tuli kertoon Joulusta se on yksi vale
Niinku on joulupukkikin iso läski mies
Ne on vanhemmat jotka lahjat kuusen alle vie
Mc Mane - Tiptap

Joulu. Turhako? Mua rassaa joka joulu ihan kaikki joululaulut ja muu jouluhössötys. Kyl mä lähen ostaan joululahjoja, mutta aina se reissu päättyy siihen, että mulla kilahtaa siihen, että kierretään sata ja kymmenen kauppaa ja etitään joululahjoja. Pelkkää rahan kuluttamista, syömistä, siivoomista ja stressaamista.

Yhdessä oloo jouluna? Jep, mutta ei sekään oikeen nappaa. Kierretään hautausmaat ja viedään kynttilöitä sukulaisten haudalle. Syödään, syödään ja syödään, että räjähdetään. Jouluaattoo edeltävänä yönä siivotaan kauheella kiireellä viimesiä pölyjä, että jouluna olis siistiä. Onko se sen joulun idea, että joka paikan pitää kiiltää puhtauttaan?
Toi yleinen joulunvietto on mulla sitä, että oon jossain 39asteen kuumeessa ja availen paketteja mitä oon itelleni kattellut kaupasta. Sit yritän pysyä tolpillani jonkun aikaa ja sit nukkumaan. Tai istumaan koneelle.

Joulu on vaan yks juhla kaikkien muiden joukossa, että suomalaiset voi juoda. Tai en mä tiedä juodaanko jouluna niin paljon kun muina juhlina, mutta juodaan kuitenkin. Sit joululahjaks tulee tutuilta ja tuntemattomilta erilaisia jouluviinejä, glögejä, konvehtirasioita.. ja kaikkee muuta yhtä tarpeellista. Ja niitä iän ikusia kynttilöitä.. Kymmenen erilaista tuoksukynttilää, puoli miljoonaa hajutonta kynttilää. Onhan ne kynttilät ihan ok, mutta kun niitä tulvii ovista ja ikkunoista niitten konvehtien kanssa. Ja sitten kun mulle tulee aina päänsärky noista löyhkäkynttilöistä.

Joululaulut. Joo onhan ne ihan kivoja, jos niitä ei soitettas joka kaupassa ja radiokanavalla. Sit kun ne samat joululaulut rullaa joka paikassa "Petteri Punakuono oli poro nimeltään"... Soittas ees jotain uutta, vaikka jotain oikeen päätä hajottavaa heviä. Miks ne pitää aina olla niitä joululauluja? Siks, että siitä tulee se joulutunnelma jota kaikki rakastaa? Niinkun kynttilöistä ja konvehdeista.

Ihmisten pitäis keksiä jotain omalaatusta joululahjaks. Ei aina niitä samoja kynttilöitä ja konvehteja. Erikoisin antamani joululahja oli joulukuusenkoriste jonka sai auki ja siellä sisällä oli kuivattuja banaaneja. Ai että mikä hienous.. X) Tosin siinä mukana oli kyllä viinipullo ja kynttilä ---> eli ne normaalit.
Sit ainanen jouluriesa. Mitä ostan joululahjaksi? Sille ja sille pitää (haluan) ostaa joululahja. Se ei voi syödä sitä tai tätä eikä se tykkää polttaa kynttilöitä. Sit pitää miettiä, että tulkitteeko joku jonkun rusinarasian vittuiluna (oot kauhee kuiva rusina).

Miksi on erilaisia joulukalentereita? Paperi- ja suklaakalentereita.. Erilaisia suklaita, kindereistä dumleihin ja salmiakkiin... Eikö riittäisi joku yksi ja sama? Joo ei kaikki tykkää esim. salmiakkijoulukalenterista, mutta eihän sitä silloin tartte joten säästää rahaa ja sen voi jättää ostamatta.

Nyt kaikki vihaa mua kun oon tällänen joulun inhooja. En oo vaan pitkään aikaan ymmärtänyt mitä hienoo joulussa on. Siinä vaiheessa kun lopetin leikkimisen niin meni joulultakin merkitys. Sillon oli kiva kun sai leikkiä ponitalleillaan ja muilla sellasilla siskon tai vanhempien kanssa. Nyt saa kasan elokuvia jotka voi kattoo kavereitten kanssa kun eka oottaa, että kaikki turha jouluhömpötys on ohi, että voi häiritä muita rikkomatta joulurauhaa.

Kun muutan omaan kämppään niin en varmaan jaksa hankkia ees kunnon joulukuusta. Musta sellanen pieni pöytäkuusi ajaa ihan saman asian. Kissat kaatais kuitenkin sellasen kunnon kuusen enkä jaksas ees koristella sitä. Onko se sitten hieno kun talossa seisoo koristelematon muovikuusi?

Onko tosi ystäviä olemassakaan?

Ai että mä rakastan viikonloppuja. Varsinkin tälläsiä.

En voi luottaa jokaseen ne koittaa riisuu mut aseista
Toiset puukottaa selkään, niin mä pelkään
En voi luottaa kehenkään, yhä selvemmin taas sen nään
Doku - Pettymyksii

Ensimmäiseks me keskusteltiin oikein kehittävästi pilvestä. Sitä keskustelua kyllä riitti vaikka muille jakaa. Oli hyyyvin paljon erilaisia mielipiteitä ja näkökulmia asiasta. Se keskustelu meni hyvin.
En mitään pahalla sanonut siinä vaan sillä, että välitän (vai kenties välitin).

Sit sain kuulla tältä kaverilta, että mä oon pilannut ton porukan, että mun takia siellä on tunnelma laskenut ja laittanut jätkän ihan sekasin. Kiitos. ♥ Itkin sitten jätkälle ja sen kavereille näitä ah niin ihastuttavia lauseita ja sainkin lohduttavaa kommenttia, että en oo sitä porukkaa pilannut.

Kaikki porukat muuttuu kun sinne tulee uusia ihmisiä. Mun varmaan sit pitäs roikkua oikeen omistavasti jätkässä ja kitistä "älä mee kavereittes kanssa, oo mun kanssa" sen sijaan, että ollaan jätkien kanssa porukalla. Mä olen ollut se joka on muistuttanut, että ne on sun kavereita, sun pitää olla niiden kanssa, koska jos me joskus erotaan niin sulla ei oo mitään.
Ei musta väliä, kuhan jätkälle jää kaverit jos joskus käy niin paskasti, että menetän 85% elämästäni. Jäishän mulle mun paras muijjakaveri ja eläimet, erityisesti koirat. Kaikki muu menis.

Eniten mua tässä ottaa päähän se, että mä oikeesti luulin, että me ollaan kavereita. Ei siinä siis olis mitään jos toi olis joku vihamies, mutta mä olen kuunnellut sen juttuja ja sit oon ite puhunut ongelmiani sille. Nyt musta tuntuu, että mut on vähintään hakattu, potkittu ja piesty. Mä muistan monia lauseita missä on ollut ystävyydestä, esimerkiksi "Jos te erootte niin kyllä sulla on silti varmasti meijjät ystävinä".

Eniten mä vihaan, sitä kaks naamasuutta
Jos sä petät kaverisi, et oo kyllä saamas uutta
Ootat tilaisuutta uutta, ja lisää pettymyksii
Kohta huomaat että lopulta tuut jäämää ihan yksin
Doku - Pettymyksii

Senhän on hyvä puhua, kun se on se joka siellä on kaikista vähiten. Muut on sopeutunut tilanteeseen (kuullostaa niin julmalle). Ne elää sen kanssa lähes joka päivä, tää joka avautu mulle käy siellä ENINTÄÄN kerran kuussa.

Asiaa helpotti toki se, että melko vieras aikuinen mies valitti mulle kuukauden sisään kuinka en osaa ajatella muita enkä osaa kattoo muitten silmillä asioita. Ekat sanat mitä se sano mulle "Moi, joko rotat on helvetissä täältä?" (ja se talohan ei oo sen missä mun & jätkän rotat on..) Sit se valittaa mulle, että mä en osaa puhua kuin aikuiset..
Se ei oikein tykännyt kun puhu keuhkoahtaumastaan ja sanoin sille "Se ei oo mun ongelma kun et kuulu mun lähipiiriin". Ei mun kuulu välittää koko maailmasta ja tuntee pahaa oloo "vieraitten" ihmisten takia. Mulle on hoettu, että en saa kantaa huolta muista ihmisistä ja sit saan kuulla, että en ajattele muutakun itteeni ja elämä tulee opettaan mua vielä näkemään muittenkin kannalta..
Ja mähän en toki pelkää vieraita miehiä.. Ehen....

Mähän en toki seurannut vierestä ystävän pahenevaa masennusta ja ollut sen tärkein ystävä ja yrittänyt parhaani sen kanssa.. Ja se kuoli. Mä en varmaan yrittänyt tarpeeks sen kanssa. Sain kuitenkin siltä joskus viesti "Kiitos, että olet ystäväni" eli kyl mä varmaan onnistuin aika hyvin. En usko, että kukaan muu sai sellasta viestiä. En usko, että se olis soittanut joillekin muille kun sillä oli vaikeeta.

Varmaan elämäni sekavin blogimerkintä..

Onko sinut joskus petetty? Onko joku jota olet luullut ystäväksesi kääntänyt sinulle selkänsä? Minkälaisia ystäviä sinulla on? Voiko tosi ystävän löytää? Minkälaisia ihmisiä kannattaa varoa?

exät ja sen sellaset

Ei siä onneks ollut käynyt mitään.

Then came the day when I saw you
At the station he was there with you
You kissed him and hugged him
You stood there so happy
Byz - Sad story

Aloin pyörittelemään, että mitäs jos menneisyyteni Haamu (joku voisi puhua jopa exästä) kävelisi vastaan uuden tyttöystävän kanssa? Tulisiko siinä sellanen totaalijäätyminen vai mitä? Kadehtisiko sitä vaan, että toinen on päässyt yli?
Mä en tosiaankaan tiedä. Mä toivon, että en koskaan tuu näkemään sitä tilannetta. Voin vaan kuvitella missä lukossa olisin sen jälkeen. Itkisin varmaan itteni uneen monta päivää (kuukausia).

Tän Haamun kanssa puhumisen jälkeen mä olen nähnyt paljon unia hänestä, siis todella paljon! Ne unet kertoo tarinaa siitä, että en oo pystynyt päästään irti ja kuinka paljon haluaisin puhua Haamuni kanssa. Vähintään yks uni viikossa tollasta. Mä en meinaa kestää niitä unia. Mä oon niissä niin onnellinen.. Sit herään aamulla karuun todellisuuteen "Hei, se oli vaan unta." Joka kerta toivosin, että ne olis totta. Toivosin niin, että puhuttais.

Viime yö oli taas yks näitä kamalia öitä. Mä mietin vaan tota Haamua enkä saanut nukuttua. Pyörin ja mietin, että mitä mä tekisin asian suhteen, että saisin vähän rauhaa. Mä en tosiaankaan tiedä. Monta hyvää (tai helvetin huonoa) ideaa kyllä on, mutta en mä tiedä.. Aika näyttäköön, jos näyttää yhtään mitään.

You said you were sorry
But what difference does it make
You were everything to me
Byz - Sad story

Jännä kuinka muutama sana voi palauttaa takasin elämään yhden ihmisen (joka oli joskus koko elämä, joku jonka takia halusin elää). Kuinka paljon alkaa kaipaamaan sen jälkeen kun toinen puhuu. Olin jo melkein saanut päästettyä irti..

Vaivaako sinua joku henkilö? Onko sinulla joku josta et ole pystynyt päästämään irti?

se siitä sitten

Kukaan ei varmaan tajua kuinka paljon mua harmittaa se, että peruuntukin se koiran hankinta. Mullehan siis piti tulla pentu tänä vuonna. Se pentue olis ollut aivan huippu (jonka kertoo mm. se, että kaks / kolmesta pennusta menee kasvattajille) ja olisin tosissani halunnut pennun siitä. Vielä on pieni mahollisuus (0,0001%) saada pentu, jos joku peruu varauksensa. En kuitenkaan usko. Urospentu sieltä olis tulossa jos tältä mun peruutuspaikaltani pennun saan. Onneks asennoiduin koko ajan sillain, että sitä pentua ei välttämättä tuu.
Porukat haaveilee pentua ton toisen koiran siskon pentueesta. Saa nähä mitä tulee vai tuleeko mitään..

Kaveri lähti kavereitansa moikkaan eri paikkakunnalle. Tai en mä tiedä voiko niitä ees kavereiks sanoo. Hän on kuulemma sen velkaa. Mä oon tässä hienosti varmaan sotkenut sen kaverin juttuja kun se saattaa saada turpaansa sillä reissulla.. Siks en ymmärrä miks se ei kysellyt miks ne haluaa sen sinne. En vaan ymmärrä miks pitää tarkotuksella lähtee hakeen turpaansa kun sen voi välttää. Tai olis ees kysynyt sitä, että mitä siä on käynyt. Kaippa se yrittää mua suojella, mutta itepähän oon soppani keittänyt (pohjaan).
Pikkasen häirittee toi kaverin sinne meno, kun näin yöllä untakin siitä. Toivottavasti siellä ei käy mitään. Ylistän kyllä itteeni niin vitusti jos siellä käy jotain pahempaa kun turpaan saaminen (ylistän kyllä siitäkin jo).

Huolestunutko? Eheeei...
Joskus sitä vaan miettii, että kantaako sitä liikaa huolta muista? Syyttääkö itteensä asioista mistä ei kuuluis?

kirjeitä ja postimerkkejä

En olekaan enää varma onko kaikista eniten muistoja herättävä kappale Sonata Arctican Tallulah. Jos on, niin ainakin tosi hyvänä kakkosena tulee Pepe Willbergin Aamu. Se muistuttaa mua valtavasti yhdestä ihmisestä ja sen lauluäänestä. Ihana kappale joka tuo paljon muistoja mieleen. Useamman päivän kuuntelin vain tätä ja siihen onkin sitten sidostunut paljon muistoja, mm. järkyttävä karaoke-esiintymiseni.

Sä tuot niin hiljaa kätes kädeillein
Sanot kultasein mä näin tahdon olla vain
Pepe Willberg - Aamu

Jos mä kirjottaisin menneisyyden haamulleni kirjeen, niin mitä haluaisin laittaa siihen? Haluaisinko kertoa totuuden? Haluaisinko kaunistella totuutta, kertoa vain siitä kuinka hyvää elämäni on (kenties ilman häntä)?
Pitäisikö ilkeyttään laittaan jotain tosi kamalaa? Sitä mä en kyllä haluisi tehdä enkä mä keksis mitään kamalaa sanottavaa hänelle.

Joskus mietiskelin myös, että minkälaisia itsemurhakirjeitä ihmiset kirjoittavat vai jättävätkö kokonaan kirjoittamatta? Sit aloin miettimään, että mitä haluisin kirjoittaa omaan kirjeeseeni? Kauheesti siihen olis tullut kaikkia kiitoksia siitä kuinka ihania jotkut on ollut. Yks negatiivinen asia siellä olis ollut yhestä ihmisestä, mut kaikki muut oli sellasia hyviä ja just sellasta "ei tää ollut teijjän vika"-tyylistä.
Älkää nyt säikähtäkö! Kuhan vaan ajattelin. En mä mitään ole tekemässä.

mitä tulevaisuus merkitsee sinulle?

Mietin mitä tulevaisuus tuo tullessaan,
mietin eilistä palaan sinne uudestaan,
Mitä tulevaisuudessa no senhän näkee
mitä multa lähtee ja mitä jää käteen
Eksu - Mitä tulevaisuudessa?

Kylhän mä aina jaksan menneisyydestä valittaa, mutta tänään päätin tehdä poikkeuksen ja ajatella minkälainen tulevaisuus on? Mä ihailen niitä ihmisiä jotka on päättänyt mitä niistä tulee isona ja plaa plaa plaa. Ite oon niin pihalla. Ainut mitä tiedän varmaksi, niin se, että ainut mikä mua työnä voi miellyttää on sellainen mikä liittyy eläimiin (lähinnä koiriin).

Tulevaisuus tulee oleen yksi synkkä arvotus
Ei voi tietää sitä mitä tulee tapahtumaan
Mc Mane - Elämää vain

Vihaan asiakaspalvelutyötä, se on niin äärettömän pelottavaa ja ahdistavaa. Sit siinä joutuu ottaan niin paljon paskaa niskaan ja silti pitäis jaksaa hymyillä ja ajatella "asiakas on aina oikeassa". Mä arvostan suuresti ihmisiä jotka kestää olla asiakaspalvelutyössä. Ehkä mä joskus paranen mun ihmiskammosta ja pystyn oleen ilosesti jossain kaupan kassalla. Joku tietokonetyö vois olla mulle ominta, sais ainakin istua selkä kierossa päivät pitkät koneella. Mikä ammatti sinulle sopisi parhaiten? Missä ammatissa et ehdottomasti pystyisi työskentelemään?

Liian usein tulevaisuus liitetään työpaikkaan ja perheeseen. Ei se tulevaisuus oo pelkästään sitä. Kaikki menetykset ja iloisuudet on myös tulevaisuutta, kaikki mikä tapahtuu tulevaisuudessa on tulevaisuutta! Mitä itse odotat tulevaisuudelta? Mitä tulevaisuus merkitsee sinulle?

Monet toivoo elävänsä pitkään ja terveinä. Toivon vaan pysyväni suht. terveenä ja kuolevani sitten nopeesti lyhyen tai pitkän ajan päästä. Ehkä mun ajatusmaailmani muuttuu jos joskus perustan perheen johon kuuluu kaks lasta ja mies. Tosin en usko, koska en pienenäkään oo halunnut lapsia ja oon aina vaan leikkinyt eläinpehmoleluilla yms. enkä oo koskaan tykännyt leikkiä nukeilla. En siis usko, että tuun koskaan hankkimaan lapsia. Muut on sillain "tui tui söpö vauva" niin mulla pyörii päässä "mitä hyvää tossa on? Eihän se oo ees söpö".

Mitä jos tulevaisuus ei toteudukaan sellasena minkälaisena haluaa? Pettyykö ihmiset silloin liikaa? Pitäisikö varautua siihen, että oma vaaleanpunainen tulevaisuus ei olekaan niin vaaleanpunainen vai uskoa, että pystyy saavuttamaan kaiken? Voiko / haluaako / saako ihminen epäonnistua oman tulevaisuuden luontinsa kanssa?

Sain tänään koulussa jotain kulttuurinautintoja (no ihan sama mitä on). Näin hyvän näytelmän Toinen vasemmalta Ahaa-teatterin esittämänä. Se oli hyvä, mutta mua ahdisti se ihan vitusti. Meinasin 4-6kertaa lähtee itkien pois sieltä, koska se tuntu niin pahalle. Voi olla, että joku huomas, kun välillä itkin siinä. En halunnut yhtään istua siellä ja musta huomas sen, että kaikki ei ollut ihan ok. Ainakun mua ahdistaa, niin alan näprään käsillä tai tekeen jotain muuta sijaistoimintaa. Se esite mikä saatiin oli loppujen lopuks niin taiteltu, että siitä ei saanut enää mitään selvää. Kai kaikki vaan luuli, että mua ei kiinnosta, mut ei se sitä ollut, musta vaan tuntu pahalle. Ootin koko ajan, että joku niistä näyttelijöistä hyppää päälle sieltä lavalta, kammoksuin niitä. Sit oli ihan kamala kun se näyttämö oli pistetty pystyyn keskelle -> tuoleja oli sit molemmin puolin sitä näyttämöö ja ne vastapäätä olijat istu siellä.. Se oli niin kamalaa kun ne oli siinä vastapäätä, vaikka ne ei ees kattonut, mutta silti se oli niin järkyttävää. Viimeks mua on ahdistanut ihmisten takia noin paljon linja-autossa kesällä missä oli paljon ihmisiä, tosin mä en ookkaan sen jälkeen tainnut olla paikassa missä olis ollut "paljon" vieraita ihmisiä ja muuta sellasta.

Mua ahistaa se, että mun psykologi vaihtuu. Huomenna vika kerta tolla vanhalla ja sit pitäs tulla uus jolla oon käynyt joskus ehkä 4kertaa kauan sitten. Mä en vaan haluis puhua kaikkee uudestaan.. Jos lopettasinkin kokonaan?

Onko psykologilla yms. käynti heikoille? Vai ovatko ne vahvoja jotka uskaltavat mennä sinne? Onko rohkeutta puhua vieraalle ihmiselle asioistaan?

Ja sain siitä ruottista sen vitosen, onneks! Ehkä mulla voi olla tulevaisuus koulussa ruotsin osalta.

koulu on ihanaa vol. 2

Kuinka monta ihmistä vituttaa saada kymppi? Ei varmaan kovin montaa, mutta ite taidan kuulua tähän kastiin. Koko lukioajan ensimmäinen kymppi (ja sekin muusikin kakkoskurssilta musiikkivideosta) ja mua vituttaa. Mua niin turhautti se.

Istuskelin 3h yksikseni tekemässä sitä musiikkivideota koululla. Voisimpa melkein kiittää itteeni, että sain sen valmiiks. Hoidin kuitenkin suurimman osan kuvauksesta & muokkaamisesta, "ohjaamisen" (kerroin mitä niitten piti tehä / pakotin niitä tekeen, että se video valmistuu joskus / juoksin tavaroita kahen ryhmäläisen kanssa), jonkun verran suunnittelua ja sit olin yhessä pätkässä mikä on siinä videossa kolme kertaa. Muistan myös meuhkanneeni siä kuinka porukan olis pitänyt tehä enemmän ja olleeni "johtohahmona". Alkuunhan mun ei missään tapauksessa pitänyt kuvata EIKÄ muokata, koska en kumpaakaan osaa. Kummasti sitä vaan oppii...

Eikös sitten yks vetäse kauheen selityksen kuinka hän johti porukkaa (kun oli vastuussa siitä, mut ei tehnyt mtn siltikään) ja sitä rataa + kerto kuinka kaikki muut oli "aktiivisesti mukana". Tuloksena oli tälle selittäjälle kymppi mitä se ei todellakaan musta ollut ansainnut ja sitten lopuille kasi tai ysi, koska se selittäjä selitti kuinka aktiivisia ne oli. Mä olisin antanut porukalle korkeintaan kaseja, mut monelle olisin lätkässyt seiskan ihan armotta. Eihän mua toki kuunneltu kun sanoin mitä numeroita olisin antanut. Olisin osannut perustellakin ne, mut ei sitten.

Mä en vaan osaa arvostaa tota numeroa. Mulle se on ihan sama kun joku vitonen, tosin sit mua olis vituttanut kahta kauheemmin, että teinkin jotain sen eteen. Ainut mikä mua lohduttaa niin se, että opettaja sano sen videon olleen hyvä, laulu oli huono ja että se video pelasti sen musiikkivideon. Se on niinkun ainut mikä mulle merkkaa siinä, se numero on yks paskan hailee. Enemmän mä arvostan mun ruottin vitostani (jos sen tuun ees samaan) kun tota musiikin kymppiä. Kylhän musta tuntuu, että oon ansainnut ton numeron, mut silti.. Mä olisin opettajana rokottanut ihan törkeesti siitä, että se video oli myöhässä monta kuukautta (sitä tehtiin ennen kesälomaa).

Arvostaisitko numeroa jonka tiedät saaneesi vaan siivellä menemisestä? Pystyisitkö pokalla selittään kuinka aktiivisesti olit mukana ja oikeasti et ole tehnyt mitään? Olsitko ylpeä siitä numerosta?

jos viet multa musiikin, niin viet multa elämän

You take my hand and pull me next to you, so close to you
I have a feeling you don't have the words
I found one for you, kiss your cheek, say bye, and walk away
Don't look back cause I am crying
Sonata Arctica - Tallulah

Musiikkihan on yksi asia minkä takia oon jaksanut yrittää tähän asti. Se on mulle tosi tärkeetä enkä mä oikeastaan kauheen hyvällä katso, jos joku sammuttaa musiikin kun soitan sitä tai haukkuu jotain paskaks mistä tykkään ihan yli kaiken. Yleensä tyydyn vaan mulkaisemaan ja mutisemaan jotain tosi älykästä.

Yksi mesekaveri kysyi minulta lempi kappalettani. En osannut sanoa yhtä vaan luettelin "muutaman" -> Edorf - Viiltävä rakkaus & Hetki vaan aikaa, Harhakuvitelma - Viimeinen kerta & Kuiskaus, Skandaali - Tapa mut, Sonata Arctica - Tallulah, Metallica - Nothing else matters, Få Flow - Sata kysymystä, @Junkmail - Viimeinen puhelu & miehen sinusta teen, Uniikki - Pohjalt. Tuossahan oli vain aivan mitättömän pieni osa ja varmasti puuttuu monta todella hyvää kappaletta, mutta nuo on sellaisia mitä olen kuunnellut pitkään. Jotenkin huomaa, että musiikki mitä kuuntelen ei ole kaikista iloisimmasta päästä.

You let my hand go, and you fake a smile for me,
I have a feeling you don't know what to do.
I look deep in your eyes, hesitate a while...
Why are you crying?
Sonata Arctica - Tallulah

Sitten kysyttiin eniten muistoja herättävää kappaletta. Se on ehdottomasti Sonata Arctican Tallulah. Paskoista joulujuhlaharjoituksista elämääkin musertaviin tunnekokemuksiin. Yllättikö sitten, että myös surullisin kappale oli minun mielestäni tämä? Joskus en edes pystynyt kuuntelemaan Tallulah:ia itkemättä. Se vain on jotenkin niin riipaiseva, ihan kun sydän revittäisiin irti. Kaunista. ♥

Hauskin kappale? Ei mitään havaintoa. Enhän mä oikeastaan kuuntele sellaista iloista musiikkia. Jotain sanoakseni heitin Lord Est - Soca Virus. Mc Mane - Kunhan kalja virtaa on kanssa sellanen hauska biisi. Mun käsityksykseni hauskasta biisistä taitaa olla sellanen, että se on niin läppä kun olla ja voi.

Musta on jotenkin käsittämätöntä miten jotkut ihmiset ei arvosta musiikkia. No toki ihmisille on erilaiset halut ja sen sellaset, mutta silti? Musiikki on vaan jotain niin mahtavaa, mut toki, enhän mäkään välitä taideteoksista (maalatuista). Tosin, onhan musiikkikin taidetta parhaimmillaan.

Salamavaloissa sokaistumista

Valokuvaus on musta mahtava harrastus, mut ne ihmiset jotka oikeesti tekee sitä harrastustasolla saa siitä ihan liian usein liian kriittistä palautetta jotka saattaa jopa tappaa sen ilon kuvaamiselle. Mua niin masensi tänään kattella jonkun huippu järkkärillä ottamia kuvia, kun ne oli niin helvetin hienoja ja omat kuvat on mitä on.

Mulla on sellanen hyvä ajatus, että hyvä kuvaaja osaa ottaa paskallakin kameralla hyviä kuvia joten ei siihen mitään järkkäriä tarvita. Sit musta olis oikein, että kuvia ei muokattas. Se kuvan muokkaaminenhan tekee ihmeitä, mut ei se silloin oo enää se sama kuva mikä alussa. Se ei oo enää se alkuperänen vaan joku muokattu. Mulle tulee ainakin useista kuvista mieleen sellanen "Jaa, toi on muokattu" joka tekee siitä kuvasta musta huonomman, koska se ei oo enää se alkuperänen. Rajaaminen on sellanen minkä sulatan ihan hyvin, mut sit kun niitä kuvan värejä aletaan muokkaan. Toinen minkä sulatan, niin mustavalkoseks (tai seepiaks) sen kuvan värin vaihtaminen. Sit toki jos sitä kuvaa muokataan vaan sen takia, että muokkaaminen on kivaa eikä tavotteena oo saada siitä mitään huippumegamahtavaa sillä muokkaamisella.

Tykkään valtavasti ite olla kuvattavana, mutta eipä mulla oikeen oo ketään joka haluais musta räpsiä kuvia. Tykkäisin kuvata ihmisiä, mutta ei mulla sitten taas oo kauheeta intoo siihenkään. Eläimet on musta parhaita kuvattavia mitä on. Niissä toki löytyy haastetta. Sä et voi sanoo niille "Vähän leukaa ylös ja kato kameraan" tai voit, mut ei ne sitä tottele. Ei ainakaan mun koirani, pupuni, rottani ja kissani oo vielä oppinut tollasta käskyä. Hyvä, että ne pysyy ees paikallaan.

Liikekuvathan on sitten asia ihan erikseen. Jos ei oo kunnon valotusta (aurinko yms) niin niistä kuvista tulee pelkkää suttua. Musta liikekuvia ei pitäs arvostella niin rankasti, koska ne on oikeesti ihan mielettömän hankalia ottaa ja saada onnistumaan. Sisäkuvaushan on kanssa haastavaa. Varsinkin jos ei oo kunnon varusteita. Toki salamalla tulee parempia kuvia, mutta musta ne sitten taas on välillä niin luonnottoman näkösiä, että tykkään sisäkuviakin yrittää kuvata ilman salamaa. Sit vielä sellanen, että kuvauksen takia pitäs tehä uhrauksia (esim. mun olis tänään pitänyt kahlata 12asteiseen veteen, jos olisin halunnut kuvia joissa ei aurinko loista takana -> jotenkin ajattelin, että ehkä saan joskus jonkun hyvän kuvan).

Voin heittää tähän vielä kaks mettästä ponkastua räpsäsyä.

Voisin tiivistää ajatukseni: hyväksi kuvaajaksi opitaan eikä siihen tarvitse huippuluokan varusteita ja kaikki kuvat eivät voi aina onnistua. Jokainen ilme ei voi olla aina kohdallaan ja kritiikkiä ei pidä pelätä, mutta toisten kuvia ei pidä kritisoida liian voimakkaasti.

Ihmiset jaksavat ihmetellä miten voin räpsiä monta sataa kuvaa lyhyessä ajassa. Sillä voin saada sen yhden onnistuneen kuvan josta voin olla tyytyväinen loppu elämäni. Yksi kuva mikä herättää tunteen "aah, sulan tän kuvan eteen". Mä haluan onnistua ja onnistumiseen tarvitaan paljon kuvia. Itseään kohtaan ei saisi olla liian kriittinen, mutta mä taidan kyllä olla.

Valokuvauksessa meidän tulee rakastaa aurinkoa, valo on hyvästä! Muuten en sitten auringosta niin välitäkkään.

Lupaan teille, että mun seuraavissa blogimerkinnöissäni ei tuu oleen näin paljon kuvia.

kysymyksiä kysymyksille 2

katon tyhjyyteen oon omas asunnossa yksin
nii hiljast, kuulen sydämeni tykytyksin
mul on kysymyksii, mut ei ketää joka vastais
Verbaali - Psykopaatin päiväkirja

Mitä varten ihmiset kirjoittavat blogia? Saako siitä mielihyvää? Tuntuuko hyvältä saada purkaa ajatuksia? Kuinka moni blogin kirjoittaja kirjoittaa päiväkirjaa tai on joskus kirjoittanut? Kuinka paljon blogin kirjoittajat ajattelevat oikeasti sitä mitä kirjoittajat? Kuinka moni blogin kirjoittaja kirjoittaa sellaisesta mistä ei tiedä yhtään mitään?

Kirjoittaako blogeja enemmän ahdistuneet / masentuneet ihmiset? Kaipaavatko he tukea ulkomaailmalta bloginsa avulla? Onko blogi ainoa pelastus heille? Kuinka paljon blogin kirjoittaminen auttaa heitä?

Onko oikein, että kuuluu kirkkoon jos ei usko jumalaan? Onko kirkko symboli? Onko oikein kuulua kirkkoon vain sen takia, että haluaa kirkkohäät ja kummiksi? Miksi ihmiset haluavat erota kirkosta? Miksi ihmiset haluavat pysyä kirkon "alaisina?"
Oliko vähän kuolettavan tylsä uskonnon tunti koulussa? Mikä uskonnollisuus?

kauneusihanteet

Maailman (varsinkin naisten) kauneusihanteet on PERSEESTÄ! Ei ihmisten pidä olla mitään langanlaihoja ja alipainoisia rimpuloita jotka heiluu tuulessa. Miksi normaalipainoiset ihmiset miettii "miten laihduttaisin 10kiloa pois"? Miksi pitää miettiä syömistä? Mulla ainakin pää hajois "En syö mitään hyvää"-linjan kanssa aika alta yksikön ja varsinkin jos en pääsis haluamiini tuloksiin. Mua ainakin risois äärettömän paljon, jos olisin asettanut tavotteen "laihdutan 10kiloo kesäks" enkä sais sitä tavotetta täytettyä. Toinen juttu mikä ihmisten pitäis muistaa, niin se, että normaali painonvaihtelu on 2kg.

Sit mua ärsyttää aivan suunnattomasti ihmisten turha valittaminen tai joku narina ja nitinä. Se on kans ärsyttävää, että tulkitaan toisten ihmisten sanomisia väärin ja vedetään herneet nenään ja sanotaan "älä nyt vedä herneitä nenääs". Mua ainakin ottaa päähän enemmän tollanen "älä nyt vedä pussia herneitä nenääs"-asenne kun sellanen normi oma sanominen ilman turhia lässytyksiä jostain herneistä menis paljon paremmin ymmärykseen.

Jotkut valittaa, että jää armeijaleskiksi (vai mitä lie onkaan), kun jätkäkaveri lähtee armeijaan. Valittakaa te vaan armeijaleskistänne. Multa lähtee "kaikki". Enhän mä muuta teekkään nykyään (oon elukoitten kaa, istun koneella & käyn joskus ainoon (& parhaan♥) likkakaverin kaa lenkillä), kun oon ton meijjän nelikon (vai viisikon) kanssa joista YKS menee myöhemmin armeijaan kun noi muut, sekin sitten lukee varmaan sen koko ajan yllärikirjotuksiin.

Onhan ihmisillä oikeus valittaa, mutta eikös liika ole liikaa kaikessa? Sit kun muistaa aina sen, että ei omat jutut mee huonoiten maailmassa vaan varmasti löytyy aina joku jolla menee vielä huonommin.

henkinen & fyysinen väkivalta

Ei lämpöä kosketuksessa,
Mies hakkaa vaimonsa
Ei ole toivoa kotona,
Mies jättää lapsensa
Raaka-aine - Miehen työ

Katseltiin jätkän kanssa tänään elokuva Rakkauden sirpaleet. Aivan törkeän hyvä elokuva, mitä nyt dvd-soittimella ei pyöri ollenkaan (ainakaan toi mun levyni) ja pleikkarilla saa hyppiä oikeeseen kohtaan. Elokuva laittoi oikeasti miettimään perheväkivaltaa.

Perheväkivaltahan voi osottautua myös miehiin. Se on pelkkä harhakuva, että se voi kohdistua vaan muijjiin! On aivan tyhmä ajatella, että miehet ei vois ottaa turpaan muijjilta, koska ihan oikeasti joissain muijjissa on enemmän munaa kun miehissä ja kyllä sieltä varmasti tulee sitä nyrkkiä ja tosi LUJAA. Ei oo raukanteko hakee apua perheväkivaltaan.

Ystävät hyväksyi suhteen
kunnes näki naisen kädessä ne ruhjeet
Kuristaja - Vuosisadan rakkaustarina

Mulle on pienestä asti opetettu "ekasta lyönnistä pitää lähtee"-ajatusta, koska harvat muuttuu ton saralla. Toki siihen saa apua ja sitä kautta voi oppia hillitteen itteensä, mutta joka lyönnin jälkeen se kynnys nousee yhä korkeemmaksi lähtee. Entäs sitten kun kämpässä alkaa meneen lentäviä lautasia?
Jos ekasta lyönnistä pitää lähtee, niin minkälainen sen ekan lyönnin pitää olla, että lähtee? Sellanen, että keräilee lattialla vai vähän kovempi läppäsy poskelle? On muakin kerran kotona vähän kovemmin läppästy poskelle, mutta en mieltänyt sitä mitenkään väkivaltasuudeksi.

Perheväkivaltaahan ei ole pelkästään lyöminen vaan muukin fyysinen ja henkinen kiusaaminen. Molemmat vetää tosi rikki eikä toi henkinen tee ainakaan mitään hyvää itsetunnolle, ihminen tuntee ittensä niin lytätyks ja mitättömäks. Mikä lasketaan perheväkivallaksi?
Joskus mietiskelin sitä, että onko henkinen kipu pahempaa kuin fyysinen? Onko ne samalla tasolla? Vai onko fyysinen pahempaa kuin henkinen?

Perheväkivallan takanahan on helposti päihteet jotka nostattavat "rohkeutta" lyömiseen ja sitten aamulla anellaan anteeks sitä kun on lyönyt ja luvataan, että ei enää koskaan tee sitä. Monta kertaa tässä annetaan anteeksi? Onko tälläisessä anteeksi antaminen typeryyttä vai fiksuutta? Voiko itsehillintä parantua niin paljon, että ei tee toiselle enää mitään?

Uskon itse, että ihminen voi muuttua, mutta en tiedä haluaisinko olla seuraamassa sitä muutosta. Pystyisitkö itse odottamaan, että toinen muuttuu?

tosimies itkemässä

Keskitytäänpä olennaiseen, eli juomiseen
paskaan känniläppään, järjestyshäiriöiden luomiseen
Leijona - Hämärän rajamailla

Ihmisten pitäs osata paremmin tulkita toisiaan, erityisesti läheisiä ihmisiä. Onko avuntarjoaja ihan syvältä? Onko ihminen joka välittää, niin aivan perseestä? Ei ihmiset pahuuttaan yritä laittaa läheisiään johkin AA-ryhmiin ja muihin sellasiin, sen parasta ne ajattelee jonka sinne yrittää saada. On se niillekin rankkaa seurata vierestä kun läheinen yrittää päästä irti tai kuinka läheinen läträä alkoholin kanssa.

On hyvä kun lyö lähes suoran syytöksen (no syytös on liian voimakas sana tähän, mutta kuitenkin) "pidät siitä" päin näköö ja sitten sitä ei toinen kiellä. Pitäskö sillon vaan olettaa, että toinen tietää, että toinen ei pidä sitä totena vai että se on totta?

Miksi ihmiset ei puhu? Tää niin rassaa mun pientä mieltäni. Ei kukaan pärjää puhumatta. Sit kun ite alkaa puhumaan jostain tietystä aiheesta, niin se siirtyy johkin yhtä tärkeeseen kun kahvipapuihin..

Miksi sanotaan, että tosimies ei itke? Mä ainakin pidän niitä jätkiä tosimiehinä jotka uskaltaa itkee. Ei oo fiksua patouttaa kaikkee sisälleen ja on paljon helpompi antaa tunteitten tulla esille. Voisin melkein väittää, että ne ihmiset on onnellisempia jotka itkee.
Eikä todellakaan oo häpee itkee ihmisten nähden! Se on rohkeutta.

mitä tarkoittaa "ei"?

Maalannu kylppärissä verellä seinään,
huutanu yksin "ei ikinä enää"!
Julma-Henri & Syrjäytyneet - Ei ikinä enää

Pää räästä täytenä ja kuumehöyryisenä aloin ajattelemaan mitä ei tarkoittaa maailmalle. Onko ei ihmisille nykyään sana joka tarkoittaa samaa kuin ehkä tai vaikka? Kun toinen sanoo "ei" niin yritetäänkö taivutella toinen muuttamaan mieltään vai onko ei aina ei?

Kun toinen sanoo "en halua" niin tarkoittaako se silloin, että on mahdollisuus? Vai pitäisikö silloin antaa vaan olla? Arvostetaanko toisen sanomista vai vongutaanko? Anellaanko polviltaan, että toinen muuttaa mielensä?

Mun mielestä ihmisten pitäisi ymmärtää ja arvostaa toisten sanomaa ei:tä. Mitä sitä suotta yrittämään, kun toinen sanoo ei. Antaisivat vaan olla.

edit // Kun tämän merkinnän jälkeen lähdin nukkumaan, niin aloin ajattelemaan, että ovatko ne kusipäitä, idiootteja yms. jotka pistävät kapuloita rattaisiin kun toinen haluaa alkaa panemaan? Antaa ensin ymmärtää, että toinen saa, mut sitten alkaa pelkäämään ja sanookin "hei, EI!"

Joo toki se toinen pitää ihan mulkvistina sen jälkeen, mutta silti, pitääkö siitä suuttua? Jos toinen ei uskalla tai halua, niin antaa vaan olla. Ei se elämä siihen kuole.

tiiliskivien aika?

Tämä päivä on ainoo siis korjaa virheesi
Mene vaimosi luo ja pyydä anteeksi
Ja mä kävelen makuuhuoneen oven aukaisen
Näen vaimoni katseen hyvin kaukaisen
Surulliset silmät jotka jälleen hiljaa itkee
Mc Mane - Kun mä lähden

Niinkuin joskus tuolla aikaisemmin laitoin "Katotaan sit miten käy, kun jätkä tekee virheitä. Siinä vaiheessa joku saa heittää mua tiiliskivellä ja muistuttaa paljon se on antanut mulle anteeks." niin nyt käytiin eka jätkän "kämmi" (en kyl tiedä voiko tätä kämmiksi edes laskea) lävitse.

Ainut mikä mua tässä asiassa kaihertaa ja vituttaa aivan suunnattomasti on se, että sain kuulla tästä kaverilta ja alkuun jätkä käyttäyty niinkuin ei olisi koskaan tiennytkään mitään koko asiasta.. Myöhemmin sanoi, että ei sitten muistanut. Eipä olisi eka asia minkä jätkä olisi unohtanut.. Sitten vielä kun asiasta on puhuttu, niin musta hänen sanomiset on mennyt kamalasti ristiin. Ei kauheemmin helpota tota olotilaa.

Kyllä mä olisin sen sulattanut, jos jätkä olis ite sanonut, että on sanonut jollekin muijalle, että vois seurustella sen kanssa jos ei seurustelis mun kanssa (+ vähän muutakin oli sanonut). Ainut vaan, että sain kuulla siitä paisutellun (todennäkösesti! Eihän sitä koskaan tiedä..) version kaverilta enkä jätkältä. Tuntuu vaan niin vaikeelta luottaa jätkän sanomiseen, kun se ei oo ite puhunut siitä mitään. Sit vielä tosi vakuuttavasti "Oon halunnut vaan unohtaa sen" ei anna sellasta kuvaa, että kyseessä olis ollut vaan kerran sanottu, joku viaton heitto.

Musta puhuminen vain oikeasti on tärkeää. Ihmisten pitäisi osata puhua huonoistakin asioista. Itsekin olen pystynyt kertomaan kämmeistäni enkä oo tehnyt jätkälle sitä, että se sais kuulla ne jostain muualta ja kenties vielä liioteltuina jolloin joutuu miettimään, että kumpi nyt oikeasti puhuu totta. Musta se vaan on perseestä kuulla asiat joltain muulta huhuina kun siltä asian osaselta.

Onko sinulle koskaan käynyt näin vaikka kaverisi kanssa? Kuulla toiselta vaikka, että on kuullut joltain huhua, että olisi haukkunut tmv. Huhut on niin perseestä ja kun asiatkin muuttuu samalla, aina joku vähän paisuttelee asiaa tai on ymmärtänyt väärin. Mitä mieltä itse olet huhuista? Miten itse reakoit huhuihin?

viiltely

I'm tired of feeling so numb
Relief exists I found it when
I was cut
Plumb - Cut

Mietin pitkään haluanko kirjoittaa (tai julkaista) tätä kirjoitusta, mutta ajattelin, että tästä vois olla jollekin apua, jos joku joskus törmää tähän. Aiheenahan on viiltely.

Viiltelyllähän on eri laisia tarkoituksia. Jotkut hakee tunnetta, että tuntee jotain, jotkut taas, että saa purkaa pahaa oloa ja jotkut taas itsemurhaa. Jotkut viiltelee käsiin, jotkut taas jalkoihin. Jotkut viiltelee nastalla, jotkut tekee viiltonsa veitsellä.

Tyttö löytyy aamul sängystään hymyilee kauniisti
Kyyneleet valuu poskella ja ranteet auki, Miks?
Ei enää koskaan hengitä ei koskaan puhu
Mc Mane - Dear diary

Mitä pahaa viiltelyssä on? Siihen jää koukkuun, se pahenee askel askeleelta. Siitä jää arvet.

Alkuun mun viiltely oli satunnaista, sillon tällön ja hakaneulalla. Ehkä kerran 3kuukauteen. Sit se oli alkuun sellasta, että kuhan jäljen saa käteen.

veri valuu, mun ranteet auki on
itku valuu poskel, mun sisää koskee
Verbaali - Psykopaatin päiväkirja

Nyt lähes aina haen sellasta, että ne haavat alkaa vuotaan verta. Aina kun ne ei vuoda, niin sanon "en viillellyt pahasti". Mun viiltely kertani on tiheentynyt, yhessä välissä olin jo uskossa, että oon päässyt siitä eroon, mut ei. Kerran ahdisti niin vitusti, että oli ihan pakko. Sit siitä tuli taas "tapa" ja ne kerrat alko tiheentyyn. Viiltelin lauantaina ja sitä aikasemmin parin viikon sisään viimeks, ne vanhemmatkaan jäljet ei oo kadonnut vielä.. Voin viillellä vieläkin hakaneulalla (mulla on aina koulussa mukana sellanen "iso" hakaneula), mutta yleensä se on veittellä tai sitten tosi terävillä kynsisaksilla.

Viiltely on kun huumeet. Tai alkoholi. Se pahenee. Sä tarttet kerta kerran jälkeen lisään, siihen koukuttuu eikä siitä meinaa päästä millään eroon.

Vaan aamun tullen näet
kaiken oikeassa valossa
onni valheellinen särkyy
katso itseäsi nyt
Surun viiltämät ranteet
Mustan Kuun Lapset - Surun viiltämät ranteet

Viiltelyn takiahan mä aloinkin käymään alkuun psykologilla. Nyt kun se kysyy "ootko viilellyt?" niin vastaus on aina sama "en mä tai en ainakaan muista". Omaks parhaaksenihan mää siellä käyn, mutta yksinkertasesti en vaan halua puhua siitä, koska se sit taas jauhetaan niin pohjamutia myöten.

Ajaudunko mää joskus siihen pisteeseen, että vedän ranteet auki ja kuolen verenhukkaan? Annanko itteni pikku hiljaa ajautua siihen pisteeseen? Mä tiedän, että istun tänäkin iltana kynsisaksieni kanssa vetämässä viiltoja. Tuntuu niin paskalle jo nyt.

Mun mielestä viiltelystä pitäis puhua enemmän esim. kouluissa. Kertoo enemmän siitä kuinka siihen voi jäädä koukkuun.
Kyllähän ihmiset läpällä heittää "angst angst" ja näyttää kuinka viiltelee käteen, mutta tietääkö ihmiset oikeesti kuinka moni sitä tekee? Ja kuinka vitun pahalta se tuntuu, kun sen tekee jollekin sellaiselle joka oikeasti viiltelee?

Jos joku ihminen oikeasti tajuaa tätä lukiessaan, että ei kannata viillellä, niin tää oli sen arvosta kertoo kaikille.

kritiikin vastaanotto

Ja jos ei siedä kritiikkii, tekee ittestä pienen narrin
Ja lopuksi pieni klisee
Sul on aina lupa sano oma mielipitees
Mariska - Otetaan rauhassa

Tänään oli varsin mielenkiintoinen purkaus taas koulussa opettajalle jossa tällä kertaa en ollut itse osallisena. Tai olimpas, loppuselvittelyssä kun opettaja tuli istumaan minun ja kahden muun luokkakaverini kanssa ja puhumaan tunnista. Siinä keskustellessa huomasin, että opettajamme ei osannut ottaa yhtään kriittikkiä vastaan ja takertui samoihin asioihin eikä kuunnellut ollenkaan meitä. Hän piti tiukasti vain kiinni omista ajatuksistaan.

Sitten mietin edellistä opettaja vs. oppilaat keskustelua mikä tapahtui Ruotsin tunnilla. Tämä opettaja on muuttanut käyttäytymistään meitä kohtaan ja tunnit ovat oikeasti alkaneet olemaan miellyttäviä eikä porukka enää pelkää yrittää tehdä siellä vaan uskaltavat sanoa myös väärin. Nyt oli tänään neljäs kappale ja kappaleen käsittely oli paljon miellyttävämpää kuin kolmessa aikaisemmassa.

Tämän jälkeen aloin ajattelemaan itseäni. En itsekkään ole mitenkään kovin hyvä ottamaan kritiikkiä vastaan tai se ajaa mut aina vitun isoon jumiin enkä saa mitään aikaseks (muuta kun itkee silmät päästäni). Tosin riippuu paljolti kyllä kritiikistä mitenkä sen sulattaa ja keneltä se tulee.

me jatkettiin vaik muut valitti,
luulitsä et meihin vaikuttais kritiikki.
Fintelligens - Tän tahtiin

Ihmisten pitäisi opetella ottamaan kritiikkiä vastaan. Kritiikkiä tulee aina ja kaikilta, myös parhaalta ystävältä jos se on oikeasti reilu ystävä. Se kritiikki pitää vaan käsitellä omassa päässä, että onko oikeesti ansainnut sen ja jos on, niin mitä kannattas käytöksessä muutta.

Kriitikin myötä pitäs opetella parantaan sitä omaa käytöstä, jos myös ite näkee, että siinä on vikaa. Pitääkö sitä käytöstä sillon muuttaa, jos ite ei näe siinä vikaa? Vai onko sillon vaan sokee omalle käytökselleen?

Miten kritiikkiä otetaan fiksusti vastaan?
Aletaanko heti väittään vastaan vai kuunnellaan ja kestetään potku munille? Entä sen jälkeen kun keskustelu on ohi? Sulatellaanko asiaa ja annetaan sitten olla vai jatketaanko sotaa ja yritetään sanoa jotain vielä pahempaa takaisin?

Vai kenties heitetään kivellä takaraivoon kun toinen kävelee ohitse..

Lapsen tappamista ?

I payed for the murder before they determined the sex
Choosing our life over your life meant your death
And you never got a chance to even open your eyes
Flipsyde - Happy birthday

Koko eilisen ja tän päivän mietin aborttia. Onko se oikein? Onko se väärin? Onko se neutraali? Voiko abortin tehdä vai pitääkö se jättää tekemättä? Milloin se on oikein ja milloin se on väärin?

Itselleni on aina ollut ihan selvä, että en halua lapsia, koska mulle riittää koirat (ja muut eläimet). Siksi mulle on ollut ihan selvä, että tekisin abortin jos olisin raskaana. Pienestä asti oon leikkinyt eläinleluilla eikä noi nuket yms. barbit oo koskaan napannut mitenkään erityisesti.

Aborttihan on tappamista, mut jos tapetaan sellanen joka ei oikeestaan ees vielä elä? No joo, siis eläähän se, mut ei siihen oo sillain kiintynyt. En mä tiedä. Abortti vaan tuntuu jotenkin helpolta ratkasulta. Eikö oo parempi päästää se lapsi tuskasta, jos ei oo varma pystyykö kunnolla elättään ja kasvattaan sitä? Jos tuntuu siltä, että ei oo vielä ite valmis siihen?

Onko lasta kohtaan oikein kuulla joskus vahingossa tai tarkoituksella vanhempien suusta "Sä olit vahinko"? Kuvitella kuinka pahalta se siitä lapsesta tuntus tai kuulla, että on jonkun yhen illan hoidon lapsi. Voi terve.. Musta alkais kyllä ittestä tuntua niin merkityksettömältä sen jälkeen.

anteeksi anto vai kivitys hengiltä?

sit hukutetaan yhdessä rakkautemme lampeen
onko tää nyt todellista ku joka ilta itken
ero oli lopullista no se siitä sitten
Mc Mane - Viimeinen kerta

Tässä tutun (vai kaverin vai mikä onkaan, en oo ihan varma mikä se on) erosta kuunnellessa aloin miettimään eroamista sillain yleisesti (niinkuin aina kaikkea mietin yleisesti). Missä vaiheessa pitää erota ja missä vaiheessa antaa anteeksi?

Kuinka monta virhettä saa tehdä? Kuinka paljon pitää (/ saa / voi) antaa anteeksi? Mitä asioita ei ehdottomasti voi antaa anteeksi (onko sellaisia edes mitä ei voi antaa anteeksi)?

Ihmiset on toki eri laisia, ne antaa eri lailla asioita anteeksi ja eri asioita anteeks. Asian "suuruus" toki vaikuttaa suuresti siihen onko se helppo vai vaikea antaa anteeks.
Ite oon onnellisessa asemassa, kun mulla on jätkä joka ymmärtää, että voin tehä kämmejä (ja sit se kestää mun järjetöntä kiukuttelua ja tiuskimista) tähän asti se on antanut anteeks sellasia asioita anteeks mistä monien suhteet olis mennyt rikki. Joskus ihmiset tekee virheitä ja ne pitää antaa anteeks. Katotaan sit miten käy, kun jätkä tekee virheitä. Siinä vaiheessa joku saa heittää mua tiiliskivellä ja muistuttaa paljon se on antanut mulle anteeks.

Onks ihmiset tyhmiä vai ajattelemattomia vai vaan itsekkäitä siinä, että jos toinen tekee yhen virheen, niin se lempataan heti? Eiks rakastaminen (/ seurustelu) oo anteeks antamista ja toisen tapoihin mukautumista?
Voihan se virhe olla iso, mut eikö vois ees yrittää antaa anteeks? Ainahan sanotaan, että pitää yrittää. Toki ymmärrän, että jotkut ihmiset ei voi antaa joitain asioita anteeks, mutta missä se yrittäminen on?

Heitetäänkö pisempi aikanen seurustelu heti kaivoon virheestä? Ymmärrän täysin sen, että seurusteltu joku 2kk ja toinen tekee jonkun isomman virheen (esim. pettää), niin sellanen jätetään, mut joku vuoden parin seurustelu on jo ihan eri luokkaa tollasen kokeilun rinnalla.

pelkoa

mitä mä teen, teen, miten pelko lähtee
mitä mä teen, teen, kunnes pelko lähtee
Jore Marjaranta - Miten pelko lähtee

Pelottiko tänään vähän enemmän tuleva ruotsin tunti? Pelotti ennenkun menin kouluun. Sit olinkin aivan liekeissä ruottin tunnilla, naureskelin siä ihan fiiliksissä ja luokkakaveri katto vähän silleen "Mikä suhun on mennyt?" :D

Koulussa menin sitten ulos oleileen ja siellähän se opettaja oli. Vähän aikaa pyöri siinä jossain lähellä ja tuli sitten kysymään "Mites se eilinen ruottin tunti?" Vastaukseni oli jotain todella älykästä "En mä tiedä". Jotain puhuttiin siitä tunnista & siitä keskustelusta ja opettaja selitti sitten siitä, että kun kysy luokalta, että oonko väärässä siinä kappaleen vaikeudessa, että ei ollut tarkoittanut sitä mitenkään pahalla. Että ei hänen ollut tarkoitus sanoa mistään pahasti eikä ollut ottanut itseensä mitään.
Itsekin sitten sanoin, että en sitä pahalla tarkoittanut, kuhan vaan piti vähän purkaa. Johon opettaja sitten sanoi, että varmaan helpotti, kun sai purkaa (tai tarkotti tätä, mutta en nyt muista millä sanoin asian ilmaisi).

Se opettaja oli varmaan sit miettinyt sitä asiaa ihan kunnolla. Se on hyvä! Tarkoitushan on saada ihmiset ajatteleen eikä mun "purkaukseni" oo mennyt sitten ihan ohi korvien vaan on oikeesti kuunnellut sitä. Aika helmi.
Musta toi on just sellasta oikeeta rohkeutta! Sellasta mitä arvostan tosi paljon.

Nyt iskee pelko,
Pelko, pelko, pelko, pelko,
Pelko, pelko, pelko, pelko.
Hassisen Kone - Pelko

Muutenkin musta puhuminen on rohkeutta, ei se, että ajaa autolla 200km/h jäisellä tiellä. Se on tyhmyyttä. Osa ihmisistä muutenkin hautoo asioita ihan liikaa sisällään eikä uskalla puhua, koska pelkää muiden nauravan tai reagoivan muuten tyhmästi. Miksi? Miksi pitää pelätä? Miksi pitää pelätä, että muut alkavat nauramaan?

Itsekin kammoan (hyvä siis kysellä myös itseltä "miksi sitä pelkää"), että muut nauraa, jos alan puhumaan jotain ihan omaani. Mutta se on kuitenkin vaan nauramista! Ei se nauraminen satu kehenkään. Toki se nostaa kynnystä alkaa uudestaan puhumaan, jos se naurun kohteeksi joutuminen tuntuu pahalle. Ihan oikeasti, ei siinä oo mitään hävettävää, että muut nauraa. Nauraminen on luonnollista, se (yleensä) tarkoittaa sitä, että ihmisillä on kivaa. Mitä pahaa on siinä, että on hauskaa? Ei mitään, älä siis välitä siitä, jos muut nauravat sinulle tai jutuillesi.

Muistan ajan, kun kammosin nauraa vieraitten ihmisten kanssa. Se oli aivan tuskaa! Nauratti aivan mielettömästi, mutta ei vaan uskaltanut. Ei voinut, koska ne oli vieraita. Ne olis voinut pitää outona tai jotain. Kammosin myös hymyilyä joskus, mutta sitä en niin paljon, että olisin alkanut rajoittamaan sitä kovinkaan paljon.
Kolmas mitä kammosin todella pitkään ja en tykkää siitä edelleenkään, niin on syöminen vieraitten ihmisten kanssa tai jos vieras ihminen istuu edessä ja katsoo kun syö. Hyi kamala.

Mitä sinä pelkäät?

koulu on ihanaa

Onko viisautta vai tyhmyyttä kertoa tiukalle (hyvä, että porukka ees uskaltaa hengittää siä tunneilla) opettajalle ajatuksiaan opetettavasta aineesta? :D
Tai en tiedä oliko se niinkään aineesta (eli ruotsista) vaan siitä kuinka opettaja vaatii meiltä: "Minä vaadin, että te osaatte Suomentaa kappaleen sanasta sanaan." Kolmas kappale menossa ja nyt kolmannella kerralla niksahti. Tälle opettajalle ei varmaan kukaan koskaan oo avautunut koko luokan aikana.. Ei se mitään. Minäpä päätin koittaa..

Aloitin keskustelun "jos sä vaadit meitä tietään joka sanan tästä, niin ainakaan mun Ruotsin taidoillani ei millään saa suomennettua tätä sanasta sanaan oikein." ja keskusteltiinkin sitten oikeastaan tuosta varmaan 20minuuttia. Kun kerta alettiin puhumaan, niin kaksi muutakin uskalsi sanoa vähän enemmän ja kolmaskin jonkun lauseen.

Sehän on toki viisautta sanoa tiukalle opettajalle "*opettajan nimi* KUUNTELE!" Tai en siitä sanomisesta tiedä, mutta huutaa. Opettaja ei varmaan ihan odottanut tätä, koska olen luokan hiljaisempia oppilaita ja tunneilla en puhu oikeastaan mitään jos ei ole pakko. Muut ihmetteli, että miten se opettaja oikeasti hiljeni ja suostui kuuntelemaan.
Kuinka moni teistä on "rähissyt" opettajalle? Varsinkin jollekin tiukemmalle.

Parasta tais kuitenkin olla se, että mulla oli niin hyvät perustelut, että se ei sitten voinut alkaa huutaan mulle. Toinen paras oli, kun opettaja alkoi kyselemään "onko Veera oikeassa vai väärässä siinä, että tämä on vaikea kappale?" Siinä niksahti vähän lisää ja sanoin jotain "Niin, että eikö se oo mielipideasia onko se kappale vaikee. Jos se musta on vaikee, niin ei se muista välttis oo vaikee. Heti aletaan potkimaan." Opettaja sit vaan "En potki".

Loppu ajasta sitten opettaja sanoi kaksi kertaa "En minä ala suomentamaan tätä teidän kanssa." ja kysyi sitten vielä jotain, vastasin kysymykseen ja jatkoin "Pointti ei ollutkaan se, että se pitää suomentaa koko luokan kanssa, vaan oli fakta, että kaikki ei pysty suomentaan sitä sanasta sanaan."

Näin täällä meillä käydään koulua! Mites siellä päin?
Minä ja jäätävät mielipiteet. Ruotsin numero kutonen eri opettajalta viime vuodelta kahdelta kurssilta. Tuntuu, että taitaa ainakin tässä kurssissa komeilla nelonen vaikka tekisin kympin arvosesti töitä (ei kyllä näillä taidoilla).

Mut musta ihmisillä on oikeus tuoda mielipiteensä julki! Ei niitä pidä patouttaa sisälleen ja elää niinkun ei olis mitään ajatuksia tai mielipiteitä asioista. Mut sit taas kun miettii, niin ihmisiä jotka puhuu paljon, niin aika monia sellasia kiusataan. Joko ne on porukan johtohahmoja tai sit ne on pahnan pohjimmaisia.

Mietin tuota juuri eilen, että ne jotka puhuu paljon joutuu kiusattavaksi. Sit taas sisäistin ajatuksen siitä, että suomalaiset on niin juroja ja hiljasia, että ne ei kestä sitä, kun muut puhuu (& muilla on mielipiteitä). Siksi niitä puhujia kiusataan.

Sit jätkä kysy "Miks hokareita ei kiusata?" Mietin vähän aikaa, sit sekin selkis mulle. Kuka lähtee kiusaamaan jotain 20päistä hokarilaumaa? Ei kukaan. Ja hokarithan harvemmin kulkee yksin, ne on sellasia laumaeläimiä kaikki.

En vaan ymmärrä miksi ihmiset eivät välillä voi olla hiljaa, kun saa sitä paskaa niskaan. Se vituttaa sitä kiusaajaa kaikista eniten, että et sano yhtään mitään sille. Oot vaan hiljaa ja kattelet "Aa, ompa mulla kivat kengät." Tai sit pitää osata sanoo jotain NIIIIIIN jäätävää, että se kiusaaja oikeesti ei osaa sanoo yhtään mitään. Jotain sellasta, että kaikki nauraa sille kiusaajalle, kun se kiusattava sanoo jonkun jäätävän kommentin takasin. Se olis niin oikein sille kiusaajalle.

Alan oleen aika hyvä yleistämisessä, mutta sitähän mielipiteet on? Yleistämistä.
Oletko kiusannut itse jota kuta? Tuleeko siitä joku tosi hieno fiilis, kun saa haukkua jotain? Nostattaako se jotenkin egoa, kun saa laumalla haukkua yhtä ihmistä (20 vastaan yks, reilua)?
Se on rohkeutta, että menee sen kiusattavan puolelle, ei se, että on massan mukana kiusaamassa sitä. Tiedän tunteen kun on yksin puollustamasta yhtä yli 10 muulta ihmiseltä. Tosin osa siitä porukasta oli ihan turpa kiinni, mutta ehkä te ymmärsitte pointin.

Nimimerkillä kiusattu koko yläaste & osa ala-asteesta sekä jätetty ulos porukasta (9-luokka & luokion 1vuosi pahimmat). Narkkariksi haukuttu sen takia, että migreenilääkitys ja vaikka mitä muuta yhtä kivaa ja piristävää.

raha, raha, raha... 2

Money, money, money
Must be funny
In the rich man's world
Money, money, money
Always sunny
ABBA - Money, money, money

Joo tiedän, raha pyörittää maailmaa ja maailma pyörittää rahaa. Raha on tärkeää, että elintaso säilyy ja plaa plaa plaa.. Mutta se on kuitenkin vaan rahaa? Vähän niinkuin koulukin vaan määrää suurin piirtein koko tulevaisuuden. Ne on kuitenkin VAAN raha & koulu(tus).

Miksi aina pitää miettiä rahaa? Joo toki laskut pitää maksaa ja pitää laskea mihin rahat riittää yms. Mut ei, ei ihmiset elä rahalle vaan rahalla. Sitä voi käyttää, sitä voi säästää. Sillä voi tehdä mitä itse haluaa, pyyhkiä vaikka perseensä seteleillä jos se tuntuu hyvältä.

Mua vaan jotenkin vihastuttaa tää nykymaailman rahakeskeisyys. Ei raha tuo onnea. En mä ainakaan olisi onnellinen yksinäni miljoonilla rakennuttamallani uima-altaalla tai jumalattoman isossa kartanossani. Ei ihmiset saa ostettua rahalla onnea (saati sitten rakkautta), koska ihmiset ymmärtää tämän?

Raha sitä, raha tätä. Koska saan ne rahat sulta mitkä oot velkaa? Mikä kiire on jollain vaivasilla euroilla? Toki ymmärrän sen, että lainaamansa rahat haluu takaisin, mutta mikä kiire? Toki jos se jonkun lasku on siitä parista eurosta kiinni, niin ehkä sitten haluaa saada ne rahat.

Sit jos sanotaan, että sun ei tartte maksaa enempää, niin miksi niitä rahoja kerjätään sitten jollain muulla tavalla takaisin? HEI! SE ON VAAN RAHAA! On hienoa, että antaa lainat anteeks. Sitä mä oikeasti arvostan, että voidaan sanoo "Hei, ei sun tartte maksaa. Ei sillä oo väliä."

Saman toistoa, mutta kertaushan on opintojen äiti.

pitkä tikku ja menneisyys

Menneisyys liikaa painaa
sulkee silmät kuivuneet
päästä minut maailmaasi
kannan sinut vuoteeseen
oveton huone sisälläsi
et löydä vapauteen
Uniklubi - Menneisyys

Joskus tulee niitä päiviä kun menneisyys alkaa kummittelemaan. Miten niinä päivinä pitäisi toimia? Millä voisit hukuttaa menneisyytesi sillä hetkellä? Lähteä juoksemaan? Huudattaa musiikkia, jos meteli hukkaisi ajatukset? Kirjoittamalla? Mitä jos nuokaan eivät auta, mitä silloin pitäisi tehdä? Toki eihän menneisyyttään saisi kieltää, mutta se olisi niin paljon helpompaa välillä. Menneisyytensä kanssa vaan pitää oppia elämään.

Välillä mietin menneisyyttäni. Onko se todella ollut minä joka on tehnyt mitä on tehnyt? Onko ne oikeasti tapahtunut? Välillä vaan tuntuu, että olisi kuvitellut kaikki, mutta sitä se ei ole, koska
a) päiväkirjat siltä ajalta
b) kaveri joka tietää / on kokenut samat jutut siltä ajalta

Välillä ihan oikeasti tuntuu, että olenko elänyt vain jossain mielikuvitusmaailmassa. Jotkut aikakaudet omasta elämästäni tuntuvat vaan niin järjettömiltä. Tuntuuko sinusta välillä tältä, että olisit kuvitellut kaiken vai pidätkö minua nyt ihan sekopäänä (mielessäsi pyörii ajatus "mitä tuo muijja horisee")?

Välillä taas alkaa ajattelemaan, että ottaisi yhteyttä "mielikuvitusmaailman" henkilöihin. Onko kannattavaa ronkkia menneisyyttään pitkällä tikulla? Koittaa tikulla jäätä? Pitäisikö sen antaa olla sitenkä mitenkä se silloin jäi?

sekametelitunnesoppa

Kaikki ihmiset haluavat olla haluttuja, mutta mitäs sitten, kun esimerkiksi tyttönä olisit tilanteessa jossa kaksi jätkää haluaa sinut? Unelmoiko kuinka moni ihminen tilanteesta, että hänestä tappeltaisiin? Ehkä se jossain haavemaailmassa tuntuu hyvälle, mutta voin kertoa ihan kokemuksesta, että se tuntuu paskalta. Se satuttaa kaikkia osapuolia.

No sit yks aamu heräsin ja aattelin,
Et tänää on oikee päivä Veeraa ulos pyytää
Mä laitoin hiuksiin geelii, kainaloon deodoranttii
Ja olin valmis vaikka aivot pistiki hanttiin
Mut en kuunnellu niit vaan kuuntelin sydäntäni,
Olin varma et illal Veera oli vierelläni, lähelläni
Harhakuvitelma - Ville & Veera

(Saattaa sisältää juonipaljastuksia tai vääränlaisia tulkintoja) Katselin True Bloodia jätkän kanssa tänään. Se on jotenkin niin herttainen, kun Sookie ja Bill on yhdessä, mutta sitten se vamppyyrijätkä joka johtaa sitä Billiä (piti nimi sanoa niin nopeasti) havittelee sitä Sookieta (ja juottaa vertaan sille ja sit se Sookie alkaa tunteen seksuaalisia haluja sitä jätkää kohtaan). Se on omalla tavallaan niin herttasta, että on haluttu, mutta ihan näin todellisesti se ainakin mun kokemuksen mukaan tuntu aivan järkyttävän pahalle. Tosin tota veritemppua en oo saanut kokeilla, mutta en usko, että se toimii :D
Sen vamppyyrijätkän nimi on muuten Eric..

Tosin kyllähän noihin "kaksi jätkää tappelee yhdestä tytöstä" (tai kaksi tyttöä tappelee yhdestä jätkästä)-tilanteisiin vaikuttaa kovasti se kuinka paljon on tunteita ja ketä kohtaan ja kenellä on tunteita. Jos kaikki kolme on aivan jumalattomassa tunnesotkussa (tyttö ei tiedä kummasta pitää enemmän ja pojat molemmat rakastaa tyttöä), niin sillonhan se tuntuu vielä enemmän perseelle, kun sillon, että tytöllä ei oo mitään tunteita sitä "ulkopuolista" jätkää kohtaan joka tunnustaa tunteensa. Silloinhan sen ulkopuolisen pystyy vähän niinkun vaan työntää ulos ja sanoa "ollaan vaan kavereita, jookos?"

Toki joo pitäähän tuollaisiin suhtautua avoimesti, sehän on kokemus (yhtä kokemusta rikkaampana). Jos multa joku kysyisi haluaisinko kokea ton kokemuksen vielä kolmannen (vai neljännen) kerran, niin sanoisin "Kiitos ei". Tiedän jo, että se tuntuu paskalle eikä mulla oo mitään tarvetta todistaa sitä "kolmas kerta toden sanoo", että se tuntuu edelleen pahalle. Voiko tuollaiseen koskaan tottua? Itse ainakin uskon, että sen asian oppii kerta kerran jälkeen selvittämään ittensä kanssa paremmin.

Kuinka pitkään tuollaiset asiat kalvaa sisällä? Mielestäni se riippuu aivan täysin siitä kuinka paljon on tunteita ja ketäkin kohtaan. Jos on vähän tunteita, niin siitä pääsee helposti yli, jos on paljon tunteita, niin siinä menee ihan vitun kauan. Se voi olla asia mistä ei oikeasti koskaan pääse kunnolla yli. Aina välillä hiipii mieleen, että valitsiko oikein vai väärin.

Lähdin sitte kohti kouluu,
Olin varma et tänää homma edukseni hoituu
Sit mä näin Veeran, menin sen luo ja sanoin;
"Mä haluun sut rakas", mä sen edes sanoin
Se katto mua pitkää ja kävi nauramaan.
Sano et ei liiku luusereiden kaa
Harhakuvitelma - Ville & Veera

Silti olen sitä mieltä, että tunteistaan pitää puhua, vaikka se toinen olisi varattu. Sillonhan avaat mahdollisuuden itelles saadan sen jota oikeesti rakastat koko sydämmestäs. En siis usuta lähteen kokeileen tätä jos on yhtään epävarma tunteistaan, mut jos oikeesti tuntuu siltä, että vois jopa rakastaa sitä, niin sitten ehdottomasti! Tosin siinä pitää varautua siihen, että se toinen nauraa päin näköö ja sanoo "Hei eks sä huomaa, että seurustelen?" mutta sillon se toinen tietää, että välität siitä. Enkä itse ainakaan oo kenellekään nauranut päin näköö, tehnyt vaan jonkun armottoman jähmettymisen tietämättä yhtään mitään mitä sanoisin. Vastannut vaan jotain yhtä älykästä "Aa. Okei."

ihmisten tulkinta

Mietiskelin tässä nyt ajan tapoksi koneella, kun netti on taas paska (olen sitä yrittänyt saada kaksi tuntia toimimaan), että kuinka helppo ihmisiä on tulkita. Kaikki edellä mainittu tulee olemaan vaan omia kokemuksia eikä mitenkään tieteellisiä faktoja. Niinkuin kaiken tässä blogissa, niin tarkoitus on saada teidät lukijat ajattelemaan näillä kysymyksillä. Joten käyttäkäähän aivojanne.

Jotkut ihmiset kertoo todella paljon ruumiin liikkeillä, tosin eläimethän nyt elehtii tälläin enemmän, mutta myös ihmisistä huomaa sitä. Myös ilmeet kertovat todella paljon. Tosin kaikki tuntuu olevan hyvin ihmiskohtaista. Joittekin ilmeitä (tekoja, haluja yms.) on paljon helpompi tulkita kuin toisten.

Vihaisuus on hyvin helppo huomata ihmisistä. Tuima ilme, ovien paiskominen, huutaminen ja muu kaikille tuttu ärsyyntymisen purku. Osalla ihmisistä myös ruumis on jännittynyt niinkuin oltaisiin valmiita tappeluun (valmiita hyökkäämään), valmiita vetämään turpaan. Jotain alkukantaista tuo viha.

Ilmeet. Kuinka hyvin sinä tulkitset muiden kasvoista ilmeitä / tunteita? Jotkut näyttävät hyvin selkeästi tunteita ilmeillä ja niitä on hyvin helppo tulkita, mutta tunnistatko joittenkin vaikeampien tulkittavien ihmisten ilmeistä tunnetiloja? Pystyykö vihaisuuden näkemään kasvoilta? Entä iloisuuden? Haluamisen? Surullisuuden? Häpeämisen? Tuskastumisen? Mustasukkaisuuden? Onnellisuuden?

Entäs seksuaaliset halut? Huomaatko sinä niitä muista ihmisistä? Tätä voi olla hyvin vaikea tulkita jos tytöt ovat vain tyttöporukassa ja pojat taas poikaporukassa, mutta tytöt ja pojat sekaisin ollessa sitä huomaa. Omasta mielestäni käytöksestä tämä huokuu todella paljon, mutta myös ilmeistä näkee. Jotkut katsovat hyvin leikittelevästi "mentäskö vähän?" ja jotkut taas niinkuin asia olisi jotenkin tosi hävytön ja sitä ei saisi edes ajatella. Itsestäni ainakin huomaa, että jos ajattelen jotain seksijuttuja, niin saatan alkaa huokailemaan normaalia enemmän tai "haukkoa" välillä henkeä tai sitten saatan alkaa kihertelemään itsekseni.
Käytöshän on aika avain asemassa tässä ja kaikista helpointen tulkittavissa -> käden laskeminen reidelle, seksiin suuntautuvat puheet yms.

Omasta mielestäni olen aika helppo tulkittava kokonaisuudessaan. Jännitän helposti koko kropan tilanteissa joita jännitän tai ne ovat muuten vaan ahdistavia. Ilmeitäni ei todellakaan ole vaikea tulkita, esimerkiksi kun olen hyvin vihainen saatan vetää naaman aivan kurtussa ja silmät ovat sirillään & tuimat sekä suu on pienenä viiruna. En välttämättä puhu mitään, mutta murisen sitäkin enemmän. :D Eli sanoisin, että vihaisuuteni on hyvin helppo huomata.
Onko sinua helppo tulkita?

valheita, valheita, vain pieniä valheita..

Mä en oikeasti ymmärrä ihmisiä. Valehteluhan on tosi helppoa, kaikkihan sitä tekee, mutta miksi ihmiset valehtelee? Kuinka vaikeaa on kertoa totuus? On se vaikeaa, tiedän sen, mut silti se totuus kuitenkin on parempi kun valheet. Mitä pisemmälle pitkittää valheilla sitä vaikeammaksi tulee kertoa totuus.

Jos olisin hokari..

mutta kun en ole, mutta ei se mua estä julkasemasta mun teräviä hokarianalyysejäni. Pohdiskelin tätä eilen mesessä erään tutun kanssa ja ajattelin, että olisi hyvä julkistaa teillekin jotain mietteitä hokareista. Varoitus: viesti sisältää aivan törkeää yleistämistä!

Itselläni ei erityisemmin mitään hokariporukoita ole kavereina, mutta yksittäisiä tapauksia tunnen ja olen välillä tappanut aikaa hokariporukassa, mutta hyvin vähän. Yleisvaikutelmaltaan kaikki hokarit ovat sosiaalisia (enemmän tai vähemmän) ja puhuvat aivan mielettömän paljon. Mun mittapuullani kaikki hokarit puhuvat aivan liikaa, tuntuu, että he eivät osaa olla ollenkaan puhumatta ja aina pitäisi olla tekemässä jotain.

Sit ainakin hokipojat on kauheen mahtailevan olosia. Ne tulee joka paikkaan niinkun ne omistas sen. Sen takia varmaan tytöt kuolaa hokipoikien luistimille, kun ne haluaa jätkän joka voi hallita niitä (tai sitten ei) ja jolla ne voi leuhkia muille "HEI! MULLA ON OMA HOKIPOIKA <3 <3 SE ON MAAILMAN PARAS JA SIITÄ TULEE JOSKUS SUURI TÄHTI! Sit se ostaa mulle luksushuvilan meren rannalta ja oman palvelijan."

Mikä niissä hokipojissa oikeesti viehättää? Mikä niistä tekee niin paljon paremman kun normi jätkistä (tai hevareista yms. (no on nekin toki normaaleja, mutta ehkä te ymmärrätte pointin))? Onko ne sosiaalisempia? Pitääkö ne parempia bileitä? Onko ne suosittuja ja pitää massan mukana ihastua? Vai onko ne sittenkin ihan normi jätkiä jotka vaan on supersosiaalisia ja äänekkäitä?

Ylpeys & masennus

Onko ihmiset liian ylpeitä ottaakseen riitojen jälkeen yhteyttä toisiinsa? Eikös liika ylpeys ole haitaksi? Kannattaisiko niellä ylpeytensä ja ottaa yhteyttä? Onko hienoa kuulla sen jälkeen, kun ei pystynyt nielemään ylpeyttään, että riidan takia kaveri on tappanut itsensä?

Miksi joku päätyy siihen jamaan, että haluaa tappaa itsensä? (Tätä on käsitelty aijjemminkin, joten te varmaan tiedätte osan kantaani). Kaiken kanssa tottuu elämään, mutta se on eri asia, elääkö niin kauan, että siihen tottuu. Ihmisten kestävyys riippuu niin paljon siitä miten asioita katsoo ja tulkitsee.

Toisaalta taas ymmärrän täysin ihmisiä, jotka eivät jaksa elää. Joista oikeasti tuntuu niin pahalta, että he eivät enää jaksa. Ainahan olisi toki huumeet yms. jolla "voisi saada iloa elämään", mutta onko huumekoukku sitten elämää? Sehän olisi silloin yksi syy elää, mutta mitäs jos koskaan ei tule syytä minkä takia siitä haluaisi yrittää irti? Silloinhan se olisi ollut ihan sama kuolla aikaisemmin tai elää paskaa elämää huumekoukussa.

raha, raha, raha...

Ja mul on paha tapa vaa laittaa rahaa palamaan
Ja viikonloppun törsään aina monta sataa kapakkaan,
Eii.. sit taas ahdistaa, mut heii
.. sehän on massii vaan
Cheek - Tuhlaajapoika

Olenko ainut ihminen maailmassa joka on sitä mieltä, että pitää tehdä uhrauksia, että suhde saamaan toimimaan (kaverisuhteet, seurustelu yms.)? Tai ajatteleeko kukaan muu, että joskus uhraukset voivat olla hyvästä?
Aloin miettimään niinkin ankeaa seurustelujuttua kuin ruoka. Ihmiset seurustelee, asuu melkein samassa kämpässä ja syö samaa ruokaa. Miksi ei voida tehdä uhrauksia ja ostaa välillä jotain mistä ei itse niin kauheammin välitä, mutta toinen pitää todella paljon? Tänään seisoskelin juustohyllyllä ja ajattelin, että olisi kiva kokeilla jotain uutta. Seisoskelin siinä jonkun tovin tuumien ja sitten jätkä tulee perässä ja nappaa siitä vain sen tavallisen mitä hän syö aina, vaikka hyvä etten itse ollut käsi ojennettuna jo toisenlaiseen purkkiin. Hyvä etten murahtanut jotain omaani. Sanomisen sijasta päätin olla hiljaa, koska seurusteluhan on uhrautumista ja toisen tapoihin mukautumista.

Toinen mitä samaisella kauppareissulla mietin, oli se, kun joskus kuulin sanaset, kun puhuttiin siitä voiko muijja ostaa jäätelön tai ruuan jätkälle (tai toisin päin) "En ymmärrä sitä, että muijja laitetaan maksamaan, jos itsellä on rahaa. Itse ainakin maksaisin, jos olisi rahaa". Tämä on kanssa yksi niitä hetkiä, kun mietin miksi ei toteuteta sitä mitä sanotaan? Useamman kerran muistan maksaneeni oman ruokani vaikka jätkällä olisi ollut rahaa ja muistan makselleeni myöhemminkin ruokani, kun jätkä on sen maksanut.

Sitten mietin sitä, että jos itselläni olisi auto ja jättäisin sen kaverille lainaan, niin odottaisin, että siellä tankissa olisi vähintäänkin saman verran bensaa (jos ei enemmänkin), kun silloin, kun autoni jätin sille. Itse ainakin tankkaisin lainaamani auton (vähintäänkin sen verran, kun olen sieltä tankista käyttänytkin) ja jos rahatilanteeni sallisi, niin laittaisin vähän ylimääräistä, koska toivoisin, että itselleni tehtäisiin näin ja voisin vielä joskus saada sen kaverin auton lainaan.

Kohtelethan muita niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan? Ole ystävällinen ja luotettava sekä ansaitse kunnioituksesi.