Salamavaloissa sokaistumista

Valokuvaus on musta mahtava harrastus, mut ne ihmiset jotka oikeesti tekee sitä harrastustasolla saa siitä ihan liian usein liian kriittistä palautetta jotka saattaa jopa tappaa sen ilon kuvaamiselle. Mua niin masensi tänään kattella jonkun huippu järkkärillä ottamia kuvia, kun ne oli niin helvetin hienoja ja omat kuvat on mitä on.

Mulla on sellanen hyvä ajatus, että hyvä kuvaaja osaa ottaa paskallakin kameralla hyviä kuvia joten ei siihen mitään järkkäriä tarvita. Sit musta olis oikein, että kuvia ei muokattas. Se kuvan muokkaaminenhan tekee ihmeitä, mut ei se silloin oo enää se sama kuva mikä alussa. Se ei oo enää se alkuperänen vaan joku muokattu. Mulle tulee ainakin useista kuvista mieleen sellanen "Jaa, toi on muokattu" joka tekee siitä kuvasta musta huonomman, koska se ei oo enää se alkuperänen. Rajaaminen on sellanen minkä sulatan ihan hyvin, mut sit kun niitä kuvan värejä aletaan muokkaan. Toinen minkä sulatan, niin mustavalkoseks (tai seepiaks) sen kuvan värin vaihtaminen. Sit toki jos sitä kuvaa muokataan vaan sen takia, että muokkaaminen on kivaa eikä tavotteena oo saada siitä mitään huippumegamahtavaa sillä muokkaamisella.

Tykkään valtavasti ite olla kuvattavana, mutta eipä mulla oikeen oo ketään joka haluais musta räpsiä kuvia. Tykkäisin kuvata ihmisiä, mutta ei mulla sitten taas oo kauheeta intoo siihenkään. Eläimet on musta parhaita kuvattavia mitä on. Niissä toki löytyy haastetta. Sä et voi sanoo niille "Vähän leukaa ylös ja kato kameraan" tai voit, mut ei ne sitä tottele. Ei ainakaan mun koirani, pupuni, rottani ja kissani oo vielä oppinut tollasta käskyä. Hyvä, että ne pysyy ees paikallaan.

Liikekuvathan on sitten asia ihan erikseen. Jos ei oo kunnon valotusta (aurinko yms) niin niistä kuvista tulee pelkkää suttua. Musta liikekuvia ei pitäs arvostella niin rankasti, koska ne on oikeesti ihan mielettömän hankalia ottaa ja saada onnistumaan. Sisäkuvaushan on kanssa haastavaa. Varsinkin jos ei oo kunnon varusteita. Toki salamalla tulee parempia kuvia, mutta musta ne sitten taas on välillä niin luonnottoman näkösiä, että tykkään sisäkuviakin yrittää kuvata ilman salamaa. Sit vielä sellanen, että kuvauksen takia pitäs tehä uhrauksia (esim. mun olis tänään pitänyt kahlata 12asteiseen veteen, jos olisin halunnut kuvia joissa ei aurinko loista takana -> jotenkin ajattelin, että ehkä saan joskus jonkun hyvän kuvan).

Voin heittää tähän vielä kaks mettästä ponkastua räpsäsyä.

Voisin tiivistää ajatukseni: hyväksi kuvaajaksi opitaan eikä siihen tarvitse huippuluokan varusteita ja kaikki kuvat eivät voi aina onnistua. Jokainen ilme ei voi olla aina kohdallaan ja kritiikkiä ei pidä pelätä, mutta toisten kuvia ei pidä kritisoida liian voimakkaasti.

Ihmiset jaksavat ihmetellä miten voin räpsiä monta sataa kuvaa lyhyessä ajassa. Sillä voin saada sen yhden onnistuneen kuvan josta voin olla tyytyväinen loppu elämäni. Yksi kuva mikä herättää tunteen "aah, sulan tän kuvan eteen". Mä haluan onnistua ja onnistumiseen tarvitaan paljon kuvia. Itseään kohtaan ei saisi olla liian kriittinen, mutta mä taidan kyllä olla.

Valokuvauksessa meidän tulee rakastaa aurinkoa, valo on hyvästä! Muuten en sitten auringosta niin välitäkkään.

Lupaan teille, että mun seuraavissa blogimerkinnöissäni ei tuu oleen näin paljon kuvia.

kysymyksiä kysymyksille 2

katon tyhjyyteen oon omas asunnossa yksin
nii hiljast, kuulen sydämeni tykytyksin
mul on kysymyksii, mut ei ketää joka vastais
Verbaali - Psykopaatin päiväkirja

Mitä varten ihmiset kirjoittavat blogia? Saako siitä mielihyvää? Tuntuuko hyvältä saada purkaa ajatuksia? Kuinka moni blogin kirjoittaja kirjoittaa päiväkirjaa tai on joskus kirjoittanut? Kuinka paljon blogin kirjoittajat ajattelevat oikeasti sitä mitä kirjoittajat? Kuinka moni blogin kirjoittaja kirjoittaa sellaisesta mistä ei tiedä yhtään mitään?

Kirjoittaako blogeja enemmän ahdistuneet / masentuneet ihmiset? Kaipaavatko he tukea ulkomaailmalta bloginsa avulla? Onko blogi ainoa pelastus heille? Kuinka paljon blogin kirjoittaminen auttaa heitä?

Onko oikein, että kuuluu kirkkoon jos ei usko jumalaan? Onko kirkko symboli? Onko oikein kuulua kirkkoon vain sen takia, että haluaa kirkkohäät ja kummiksi? Miksi ihmiset haluavat erota kirkosta? Miksi ihmiset haluavat pysyä kirkon "alaisina?"
Oliko vähän kuolettavan tylsä uskonnon tunti koulussa? Mikä uskonnollisuus?

kauneusihanteet

Maailman (varsinkin naisten) kauneusihanteet on PERSEESTÄ! Ei ihmisten pidä olla mitään langanlaihoja ja alipainoisia rimpuloita jotka heiluu tuulessa. Miksi normaalipainoiset ihmiset miettii "miten laihduttaisin 10kiloa pois"? Miksi pitää miettiä syömistä? Mulla ainakin pää hajois "En syö mitään hyvää"-linjan kanssa aika alta yksikön ja varsinkin jos en pääsis haluamiini tuloksiin. Mua ainakin risois äärettömän paljon, jos olisin asettanut tavotteen "laihdutan 10kiloo kesäks" enkä sais sitä tavotetta täytettyä. Toinen juttu mikä ihmisten pitäis muistaa, niin se, että normaali painonvaihtelu on 2kg.

Sit mua ärsyttää aivan suunnattomasti ihmisten turha valittaminen tai joku narina ja nitinä. Se on kans ärsyttävää, että tulkitaan toisten ihmisten sanomisia väärin ja vedetään herneet nenään ja sanotaan "älä nyt vedä herneitä nenääs". Mua ainakin ottaa päähän enemmän tollanen "älä nyt vedä pussia herneitä nenääs"-asenne kun sellanen normi oma sanominen ilman turhia lässytyksiä jostain herneistä menis paljon paremmin ymmärykseen.

Jotkut valittaa, että jää armeijaleskiksi (vai mitä lie onkaan), kun jätkäkaveri lähtee armeijaan. Valittakaa te vaan armeijaleskistänne. Multa lähtee "kaikki". Enhän mä muuta teekkään nykyään (oon elukoitten kaa, istun koneella & käyn joskus ainoon (& parhaan♥) likkakaverin kaa lenkillä), kun oon ton meijjän nelikon (vai viisikon) kanssa joista YKS menee myöhemmin armeijaan kun noi muut, sekin sitten lukee varmaan sen koko ajan yllärikirjotuksiin.

Onhan ihmisillä oikeus valittaa, mutta eikös liika ole liikaa kaikessa? Sit kun muistaa aina sen, että ei omat jutut mee huonoiten maailmassa vaan varmasti löytyy aina joku jolla menee vielä huonommin.

henkinen & fyysinen väkivalta

Ei lämpöä kosketuksessa,
Mies hakkaa vaimonsa
Ei ole toivoa kotona,
Mies jättää lapsensa
Raaka-aine - Miehen työ

Katseltiin jätkän kanssa tänään elokuva Rakkauden sirpaleet. Aivan törkeän hyvä elokuva, mitä nyt dvd-soittimella ei pyöri ollenkaan (ainakaan toi mun levyni) ja pleikkarilla saa hyppiä oikeeseen kohtaan. Elokuva laittoi oikeasti miettimään perheväkivaltaa.

Perheväkivaltahan voi osottautua myös miehiin. Se on pelkkä harhakuva, että se voi kohdistua vaan muijjiin! On aivan tyhmä ajatella, että miehet ei vois ottaa turpaan muijjilta, koska ihan oikeasti joissain muijjissa on enemmän munaa kun miehissä ja kyllä sieltä varmasti tulee sitä nyrkkiä ja tosi LUJAA. Ei oo raukanteko hakee apua perheväkivaltaan.

Ystävät hyväksyi suhteen
kunnes näki naisen kädessä ne ruhjeet
Kuristaja - Vuosisadan rakkaustarina

Mulle on pienestä asti opetettu "ekasta lyönnistä pitää lähtee"-ajatusta, koska harvat muuttuu ton saralla. Toki siihen saa apua ja sitä kautta voi oppia hillitteen itteensä, mutta joka lyönnin jälkeen se kynnys nousee yhä korkeemmaksi lähtee. Entäs sitten kun kämpässä alkaa meneen lentäviä lautasia?
Jos ekasta lyönnistä pitää lähtee, niin minkälainen sen ekan lyönnin pitää olla, että lähtee? Sellanen, että keräilee lattialla vai vähän kovempi läppäsy poskelle? On muakin kerran kotona vähän kovemmin läppästy poskelle, mutta en mieltänyt sitä mitenkään väkivaltasuudeksi.

Perheväkivaltaahan ei ole pelkästään lyöminen vaan muukin fyysinen ja henkinen kiusaaminen. Molemmat vetää tosi rikki eikä toi henkinen tee ainakaan mitään hyvää itsetunnolle, ihminen tuntee ittensä niin lytätyks ja mitättömäks. Mikä lasketaan perheväkivallaksi?
Joskus mietiskelin sitä, että onko henkinen kipu pahempaa kuin fyysinen? Onko ne samalla tasolla? Vai onko fyysinen pahempaa kuin henkinen?

Perheväkivallan takanahan on helposti päihteet jotka nostattavat "rohkeutta" lyömiseen ja sitten aamulla anellaan anteeks sitä kun on lyönyt ja luvataan, että ei enää koskaan tee sitä. Monta kertaa tässä annetaan anteeksi? Onko tälläisessä anteeksi antaminen typeryyttä vai fiksuutta? Voiko itsehillintä parantua niin paljon, että ei tee toiselle enää mitään?

Uskon itse, että ihminen voi muuttua, mutta en tiedä haluaisinko olla seuraamassa sitä muutosta. Pystyisitkö itse odottamaan, että toinen muuttuu?

tosimies itkemässä

Keskitytäänpä olennaiseen, eli juomiseen
paskaan känniläppään, järjestyshäiriöiden luomiseen
Leijona - Hämärän rajamailla

Ihmisten pitäs osata paremmin tulkita toisiaan, erityisesti läheisiä ihmisiä. Onko avuntarjoaja ihan syvältä? Onko ihminen joka välittää, niin aivan perseestä? Ei ihmiset pahuuttaan yritä laittaa läheisiään johkin AA-ryhmiin ja muihin sellasiin, sen parasta ne ajattelee jonka sinne yrittää saada. On se niillekin rankkaa seurata vierestä kun läheinen yrittää päästä irti tai kuinka läheinen läträä alkoholin kanssa.

On hyvä kun lyö lähes suoran syytöksen (no syytös on liian voimakas sana tähän, mutta kuitenkin) "pidät siitä" päin näköö ja sitten sitä ei toinen kiellä. Pitäskö sillon vaan olettaa, että toinen tietää, että toinen ei pidä sitä totena vai että se on totta?

Miksi ihmiset ei puhu? Tää niin rassaa mun pientä mieltäni. Ei kukaan pärjää puhumatta. Sit kun ite alkaa puhumaan jostain tietystä aiheesta, niin se siirtyy johkin yhtä tärkeeseen kun kahvipapuihin..

Miksi sanotaan, että tosimies ei itke? Mä ainakin pidän niitä jätkiä tosimiehinä jotka uskaltaa itkee. Ei oo fiksua patouttaa kaikkee sisälleen ja on paljon helpompi antaa tunteitten tulla esille. Voisin melkein väittää, että ne ihmiset on onnellisempia jotka itkee.
Eikä todellakaan oo häpee itkee ihmisten nähden! Se on rohkeutta.

mitä tarkoittaa "ei"?

Maalannu kylppärissä verellä seinään,
huutanu yksin "ei ikinä enää"!
Julma-Henri & Syrjäytyneet - Ei ikinä enää

Pää räästä täytenä ja kuumehöyryisenä aloin ajattelemaan mitä ei tarkoittaa maailmalle. Onko ei ihmisille nykyään sana joka tarkoittaa samaa kuin ehkä tai vaikka? Kun toinen sanoo "ei" niin yritetäänkö taivutella toinen muuttamaan mieltään vai onko ei aina ei?

Kun toinen sanoo "en halua" niin tarkoittaako se silloin, että on mahdollisuus? Vai pitäisikö silloin antaa vaan olla? Arvostetaanko toisen sanomista vai vongutaanko? Anellaanko polviltaan, että toinen muuttaa mielensä?

Mun mielestä ihmisten pitäisi ymmärtää ja arvostaa toisten sanomaa ei:tä. Mitä sitä suotta yrittämään, kun toinen sanoo ei. Antaisivat vaan olla.

edit // Kun tämän merkinnän jälkeen lähdin nukkumaan, niin aloin ajattelemaan, että ovatko ne kusipäitä, idiootteja yms. jotka pistävät kapuloita rattaisiin kun toinen haluaa alkaa panemaan? Antaa ensin ymmärtää, että toinen saa, mut sitten alkaa pelkäämään ja sanookin "hei, EI!"

Joo toki se toinen pitää ihan mulkvistina sen jälkeen, mutta silti, pitääkö siitä suuttua? Jos toinen ei uskalla tai halua, niin antaa vaan olla. Ei se elämä siihen kuole.

tiiliskivien aika?

Tämä päivä on ainoo siis korjaa virheesi
Mene vaimosi luo ja pyydä anteeksi
Ja mä kävelen makuuhuoneen oven aukaisen
Näen vaimoni katseen hyvin kaukaisen
Surulliset silmät jotka jälleen hiljaa itkee
Mc Mane - Kun mä lähden

Niinkuin joskus tuolla aikaisemmin laitoin "Katotaan sit miten käy, kun jätkä tekee virheitä. Siinä vaiheessa joku saa heittää mua tiiliskivellä ja muistuttaa paljon se on antanut mulle anteeks." niin nyt käytiin eka jätkän "kämmi" (en kyl tiedä voiko tätä kämmiksi edes laskea) lävitse.

Ainut mikä mua tässä asiassa kaihertaa ja vituttaa aivan suunnattomasti on se, että sain kuulla tästä kaverilta ja alkuun jätkä käyttäyty niinkuin ei olisi koskaan tiennytkään mitään koko asiasta.. Myöhemmin sanoi, että ei sitten muistanut. Eipä olisi eka asia minkä jätkä olisi unohtanut.. Sitten vielä kun asiasta on puhuttu, niin musta hänen sanomiset on mennyt kamalasti ristiin. Ei kauheemmin helpota tota olotilaa.

Kyllä mä olisin sen sulattanut, jos jätkä olis ite sanonut, että on sanonut jollekin muijalle, että vois seurustella sen kanssa jos ei seurustelis mun kanssa (+ vähän muutakin oli sanonut). Ainut vaan, että sain kuulla siitä paisutellun (todennäkösesti! Eihän sitä koskaan tiedä..) version kaverilta enkä jätkältä. Tuntuu vaan niin vaikeelta luottaa jätkän sanomiseen, kun se ei oo ite puhunut siitä mitään. Sit vielä tosi vakuuttavasti "Oon halunnut vaan unohtaa sen" ei anna sellasta kuvaa, että kyseessä olis ollut vaan kerran sanottu, joku viaton heitto.

Musta puhuminen vain oikeasti on tärkeää. Ihmisten pitäisi osata puhua huonoistakin asioista. Itsekin olen pystynyt kertomaan kämmeistäni enkä oo tehnyt jätkälle sitä, että se sais kuulla ne jostain muualta ja kenties vielä liioteltuina jolloin joutuu miettimään, että kumpi nyt oikeasti puhuu totta. Musta se vaan on perseestä kuulla asiat joltain muulta huhuina kun siltä asian osaselta.

Onko sinulle koskaan käynyt näin vaikka kaverisi kanssa? Kuulla toiselta vaikka, että on kuullut joltain huhua, että olisi haukkunut tmv. Huhut on niin perseestä ja kun asiatkin muuttuu samalla, aina joku vähän paisuttelee asiaa tai on ymmärtänyt väärin. Mitä mieltä itse olet huhuista? Miten itse reakoit huhuihin?

viiltely

I'm tired of feeling so numb
Relief exists I found it when
I was cut
Plumb - Cut

Mietin pitkään haluanko kirjoittaa (tai julkaista) tätä kirjoitusta, mutta ajattelin, että tästä vois olla jollekin apua, jos joku joskus törmää tähän. Aiheenahan on viiltely.

Viiltelyllähän on eri laisia tarkoituksia. Jotkut hakee tunnetta, että tuntee jotain, jotkut taas, että saa purkaa pahaa oloa ja jotkut taas itsemurhaa. Jotkut viiltelee käsiin, jotkut taas jalkoihin. Jotkut viiltelee nastalla, jotkut tekee viiltonsa veitsellä.

Tyttö löytyy aamul sängystään hymyilee kauniisti
Kyyneleet valuu poskella ja ranteet auki, Miks?
Ei enää koskaan hengitä ei koskaan puhu
Mc Mane - Dear diary

Mitä pahaa viiltelyssä on? Siihen jää koukkuun, se pahenee askel askeleelta. Siitä jää arvet.

Alkuun mun viiltely oli satunnaista, sillon tällön ja hakaneulalla. Ehkä kerran 3kuukauteen. Sit se oli alkuun sellasta, että kuhan jäljen saa käteen.

veri valuu, mun ranteet auki on
itku valuu poskel, mun sisää koskee
Verbaali - Psykopaatin päiväkirja

Nyt lähes aina haen sellasta, että ne haavat alkaa vuotaan verta. Aina kun ne ei vuoda, niin sanon "en viillellyt pahasti". Mun viiltely kertani on tiheentynyt, yhessä välissä olin jo uskossa, että oon päässyt siitä eroon, mut ei. Kerran ahdisti niin vitusti, että oli ihan pakko. Sit siitä tuli taas "tapa" ja ne kerrat alko tiheentyyn. Viiltelin lauantaina ja sitä aikasemmin parin viikon sisään viimeks, ne vanhemmatkaan jäljet ei oo kadonnut vielä.. Voin viillellä vieläkin hakaneulalla (mulla on aina koulussa mukana sellanen "iso" hakaneula), mutta yleensä se on veittellä tai sitten tosi terävillä kynsisaksilla.

Viiltely on kun huumeet. Tai alkoholi. Se pahenee. Sä tarttet kerta kerran jälkeen lisään, siihen koukuttuu eikä siitä meinaa päästä millään eroon.

Vaan aamun tullen näet
kaiken oikeassa valossa
onni valheellinen särkyy
katso itseäsi nyt
Surun viiltämät ranteet
Mustan Kuun Lapset - Surun viiltämät ranteet

Viiltelyn takiahan mä aloinkin käymään alkuun psykologilla. Nyt kun se kysyy "ootko viilellyt?" niin vastaus on aina sama "en mä tai en ainakaan muista". Omaks parhaaksenihan mää siellä käyn, mutta yksinkertasesti en vaan halua puhua siitä, koska se sit taas jauhetaan niin pohjamutia myöten.

Ajaudunko mää joskus siihen pisteeseen, että vedän ranteet auki ja kuolen verenhukkaan? Annanko itteni pikku hiljaa ajautua siihen pisteeseen? Mä tiedän, että istun tänäkin iltana kynsisaksieni kanssa vetämässä viiltoja. Tuntuu niin paskalle jo nyt.

Mun mielestä viiltelystä pitäis puhua enemmän esim. kouluissa. Kertoo enemmän siitä kuinka siihen voi jäädä koukkuun.
Kyllähän ihmiset läpällä heittää "angst angst" ja näyttää kuinka viiltelee käteen, mutta tietääkö ihmiset oikeesti kuinka moni sitä tekee? Ja kuinka vitun pahalta se tuntuu, kun sen tekee jollekin sellaiselle joka oikeasti viiltelee?

Jos joku ihminen oikeasti tajuaa tätä lukiessaan, että ei kannata viillellä, niin tää oli sen arvosta kertoo kaikille.

kritiikin vastaanotto

Ja jos ei siedä kritiikkii, tekee ittestä pienen narrin
Ja lopuksi pieni klisee
Sul on aina lupa sano oma mielipitees
Mariska - Otetaan rauhassa

Tänään oli varsin mielenkiintoinen purkaus taas koulussa opettajalle jossa tällä kertaa en ollut itse osallisena. Tai olimpas, loppuselvittelyssä kun opettaja tuli istumaan minun ja kahden muun luokkakaverini kanssa ja puhumaan tunnista. Siinä keskustellessa huomasin, että opettajamme ei osannut ottaa yhtään kriittikkiä vastaan ja takertui samoihin asioihin eikä kuunnellut ollenkaan meitä. Hän piti tiukasti vain kiinni omista ajatuksistaan.

Sitten mietin edellistä opettaja vs. oppilaat keskustelua mikä tapahtui Ruotsin tunnilla. Tämä opettaja on muuttanut käyttäytymistään meitä kohtaan ja tunnit ovat oikeasti alkaneet olemaan miellyttäviä eikä porukka enää pelkää yrittää tehdä siellä vaan uskaltavat sanoa myös väärin. Nyt oli tänään neljäs kappale ja kappaleen käsittely oli paljon miellyttävämpää kuin kolmessa aikaisemmassa.

Tämän jälkeen aloin ajattelemaan itseäni. En itsekkään ole mitenkään kovin hyvä ottamaan kritiikkiä vastaan tai se ajaa mut aina vitun isoon jumiin enkä saa mitään aikaseks (muuta kun itkee silmät päästäni). Tosin riippuu paljolti kyllä kritiikistä mitenkä sen sulattaa ja keneltä se tulee.

me jatkettiin vaik muut valitti,
luulitsä et meihin vaikuttais kritiikki.
Fintelligens - Tän tahtiin

Ihmisten pitäisi opetella ottamaan kritiikkiä vastaan. Kritiikkiä tulee aina ja kaikilta, myös parhaalta ystävältä jos se on oikeasti reilu ystävä. Se kritiikki pitää vaan käsitellä omassa päässä, että onko oikeesti ansainnut sen ja jos on, niin mitä kannattas käytöksessä muutta.

Kriitikin myötä pitäs opetella parantaan sitä omaa käytöstä, jos myös ite näkee, että siinä on vikaa. Pitääkö sitä käytöstä sillon muuttaa, jos ite ei näe siinä vikaa? Vai onko sillon vaan sokee omalle käytökselleen?

Miten kritiikkiä otetaan fiksusti vastaan?
Aletaanko heti väittään vastaan vai kuunnellaan ja kestetään potku munille? Entä sen jälkeen kun keskustelu on ohi? Sulatellaanko asiaa ja annetaan sitten olla vai jatketaanko sotaa ja yritetään sanoa jotain vielä pahempaa takaisin?

Vai kenties heitetään kivellä takaraivoon kun toinen kävelee ohitse..

Lapsen tappamista ?

I payed for the murder before they determined the sex
Choosing our life over your life meant your death
And you never got a chance to even open your eyes
Flipsyde - Happy birthday

Koko eilisen ja tän päivän mietin aborttia. Onko se oikein? Onko se väärin? Onko se neutraali? Voiko abortin tehdä vai pitääkö se jättää tekemättä? Milloin se on oikein ja milloin se on väärin?

Itselleni on aina ollut ihan selvä, että en halua lapsia, koska mulle riittää koirat (ja muut eläimet). Siksi mulle on ollut ihan selvä, että tekisin abortin jos olisin raskaana. Pienestä asti oon leikkinyt eläinleluilla eikä noi nuket yms. barbit oo koskaan napannut mitenkään erityisesti.

Aborttihan on tappamista, mut jos tapetaan sellanen joka ei oikeestaan ees vielä elä? No joo, siis eläähän se, mut ei siihen oo sillain kiintynyt. En mä tiedä. Abortti vaan tuntuu jotenkin helpolta ratkasulta. Eikö oo parempi päästää se lapsi tuskasta, jos ei oo varma pystyykö kunnolla elättään ja kasvattaan sitä? Jos tuntuu siltä, että ei oo vielä ite valmis siihen?

Onko lasta kohtaan oikein kuulla joskus vahingossa tai tarkoituksella vanhempien suusta "Sä olit vahinko"? Kuvitella kuinka pahalta se siitä lapsesta tuntus tai kuulla, että on jonkun yhen illan hoidon lapsi. Voi terve.. Musta alkais kyllä ittestä tuntua niin merkityksettömältä sen jälkeen.

anteeksi anto vai kivitys hengiltä?

sit hukutetaan yhdessä rakkautemme lampeen
onko tää nyt todellista ku joka ilta itken
ero oli lopullista no se siitä sitten
Mc Mane - Viimeinen kerta

Tässä tutun (vai kaverin vai mikä onkaan, en oo ihan varma mikä se on) erosta kuunnellessa aloin miettimään eroamista sillain yleisesti (niinkuin aina kaikkea mietin yleisesti). Missä vaiheessa pitää erota ja missä vaiheessa antaa anteeksi?

Kuinka monta virhettä saa tehdä? Kuinka paljon pitää (/ saa / voi) antaa anteeksi? Mitä asioita ei ehdottomasti voi antaa anteeksi (onko sellaisia edes mitä ei voi antaa anteeksi)?

Ihmiset on toki eri laisia, ne antaa eri lailla asioita anteeksi ja eri asioita anteeks. Asian "suuruus" toki vaikuttaa suuresti siihen onko se helppo vai vaikea antaa anteeks.
Ite oon onnellisessa asemassa, kun mulla on jätkä joka ymmärtää, että voin tehä kämmejä (ja sit se kestää mun järjetöntä kiukuttelua ja tiuskimista) tähän asti se on antanut anteeks sellasia asioita anteeks mistä monien suhteet olis mennyt rikki. Joskus ihmiset tekee virheitä ja ne pitää antaa anteeks. Katotaan sit miten käy, kun jätkä tekee virheitä. Siinä vaiheessa joku saa heittää mua tiiliskivellä ja muistuttaa paljon se on antanut mulle anteeks.

Onks ihmiset tyhmiä vai ajattelemattomia vai vaan itsekkäitä siinä, että jos toinen tekee yhen virheen, niin se lempataan heti? Eiks rakastaminen (/ seurustelu) oo anteeks antamista ja toisen tapoihin mukautumista?
Voihan se virhe olla iso, mut eikö vois ees yrittää antaa anteeks? Ainahan sanotaan, että pitää yrittää. Toki ymmärrän, että jotkut ihmiset ei voi antaa joitain asioita anteeks, mutta missä se yrittäminen on?

Heitetäänkö pisempi aikanen seurustelu heti kaivoon virheestä? Ymmärrän täysin sen, että seurusteltu joku 2kk ja toinen tekee jonkun isomman virheen (esim. pettää), niin sellanen jätetään, mut joku vuoden parin seurustelu on jo ihan eri luokkaa tollasen kokeilun rinnalla.

pelkoa

mitä mä teen, teen, miten pelko lähtee
mitä mä teen, teen, kunnes pelko lähtee
Jore Marjaranta - Miten pelko lähtee

Pelottiko tänään vähän enemmän tuleva ruotsin tunti? Pelotti ennenkun menin kouluun. Sit olinkin aivan liekeissä ruottin tunnilla, naureskelin siä ihan fiiliksissä ja luokkakaveri katto vähän silleen "Mikä suhun on mennyt?" :D

Koulussa menin sitten ulos oleileen ja siellähän se opettaja oli. Vähän aikaa pyöri siinä jossain lähellä ja tuli sitten kysymään "Mites se eilinen ruottin tunti?" Vastaukseni oli jotain todella älykästä "En mä tiedä". Jotain puhuttiin siitä tunnista & siitä keskustelusta ja opettaja selitti sitten siitä, että kun kysy luokalta, että oonko väärässä siinä kappaleen vaikeudessa, että ei ollut tarkoittanut sitä mitenkään pahalla. Että ei hänen ollut tarkoitus sanoa mistään pahasti eikä ollut ottanut itseensä mitään.
Itsekin sitten sanoin, että en sitä pahalla tarkoittanut, kuhan vaan piti vähän purkaa. Johon opettaja sitten sanoi, että varmaan helpotti, kun sai purkaa (tai tarkotti tätä, mutta en nyt muista millä sanoin asian ilmaisi).

Se opettaja oli varmaan sit miettinyt sitä asiaa ihan kunnolla. Se on hyvä! Tarkoitushan on saada ihmiset ajatteleen eikä mun "purkaukseni" oo mennyt sitten ihan ohi korvien vaan on oikeesti kuunnellut sitä. Aika helmi.
Musta toi on just sellasta oikeeta rohkeutta! Sellasta mitä arvostan tosi paljon.

Nyt iskee pelko,
Pelko, pelko, pelko, pelko,
Pelko, pelko, pelko, pelko.
Hassisen Kone - Pelko

Muutenkin musta puhuminen on rohkeutta, ei se, että ajaa autolla 200km/h jäisellä tiellä. Se on tyhmyyttä. Osa ihmisistä muutenkin hautoo asioita ihan liikaa sisällään eikä uskalla puhua, koska pelkää muiden nauravan tai reagoivan muuten tyhmästi. Miksi? Miksi pitää pelätä? Miksi pitää pelätä, että muut alkavat nauramaan?

Itsekin kammoan (hyvä siis kysellä myös itseltä "miksi sitä pelkää"), että muut nauraa, jos alan puhumaan jotain ihan omaani. Mutta se on kuitenkin vaan nauramista! Ei se nauraminen satu kehenkään. Toki se nostaa kynnystä alkaa uudestaan puhumaan, jos se naurun kohteeksi joutuminen tuntuu pahalle. Ihan oikeasti, ei siinä oo mitään hävettävää, että muut nauraa. Nauraminen on luonnollista, se (yleensä) tarkoittaa sitä, että ihmisillä on kivaa. Mitä pahaa on siinä, että on hauskaa? Ei mitään, älä siis välitä siitä, jos muut nauravat sinulle tai jutuillesi.

Muistan ajan, kun kammosin nauraa vieraitten ihmisten kanssa. Se oli aivan tuskaa! Nauratti aivan mielettömästi, mutta ei vaan uskaltanut. Ei voinut, koska ne oli vieraita. Ne olis voinut pitää outona tai jotain. Kammosin myös hymyilyä joskus, mutta sitä en niin paljon, että olisin alkanut rajoittamaan sitä kovinkaan paljon.
Kolmas mitä kammosin todella pitkään ja en tykkää siitä edelleenkään, niin on syöminen vieraitten ihmisten kanssa tai jos vieras ihminen istuu edessä ja katsoo kun syö. Hyi kamala.

Mitä sinä pelkäät?

koulu on ihanaa

Onko viisautta vai tyhmyyttä kertoa tiukalle (hyvä, että porukka ees uskaltaa hengittää siä tunneilla) opettajalle ajatuksiaan opetettavasta aineesta? :D
Tai en tiedä oliko se niinkään aineesta (eli ruotsista) vaan siitä kuinka opettaja vaatii meiltä: "Minä vaadin, että te osaatte Suomentaa kappaleen sanasta sanaan." Kolmas kappale menossa ja nyt kolmannella kerralla niksahti. Tälle opettajalle ei varmaan kukaan koskaan oo avautunut koko luokan aikana.. Ei se mitään. Minäpä päätin koittaa..

Aloitin keskustelun "jos sä vaadit meitä tietään joka sanan tästä, niin ainakaan mun Ruotsin taidoillani ei millään saa suomennettua tätä sanasta sanaan oikein." ja keskusteltiinkin sitten oikeastaan tuosta varmaan 20minuuttia. Kun kerta alettiin puhumaan, niin kaksi muutakin uskalsi sanoa vähän enemmän ja kolmaskin jonkun lauseen.

Sehän on toki viisautta sanoa tiukalle opettajalle "*opettajan nimi* KUUNTELE!" Tai en siitä sanomisesta tiedä, mutta huutaa. Opettaja ei varmaan ihan odottanut tätä, koska olen luokan hiljaisempia oppilaita ja tunneilla en puhu oikeastaan mitään jos ei ole pakko. Muut ihmetteli, että miten se opettaja oikeasti hiljeni ja suostui kuuntelemaan.
Kuinka moni teistä on "rähissyt" opettajalle? Varsinkin jollekin tiukemmalle.

Parasta tais kuitenkin olla se, että mulla oli niin hyvät perustelut, että se ei sitten voinut alkaa huutaan mulle. Toinen paras oli, kun opettaja alkoi kyselemään "onko Veera oikeassa vai väärässä siinä, että tämä on vaikea kappale?" Siinä niksahti vähän lisää ja sanoin jotain "Niin, että eikö se oo mielipideasia onko se kappale vaikee. Jos se musta on vaikee, niin ei se muista välttis oo vaikee. Heti aletaan potkimaan." Opettaja sit vaan "En potki".

Loppu ajasta sitten opettaja sanoi kaksi kertaa "En minä ala suomentamaan tätä teidän kanssa." ja kysyi sitten vielä jotain, vastasin kysymykseen ja jatkoin "Pointti ei ollutkaan se, että se pitää suomentaa koko luokan kanssa, vaan oli fakta, että kaikki ei pysty suomentaan sitä sanasta sanaan."

Näin täällä meillä käydään koulua! Mites siellä päin?
Minä ja jäätävät mielipiteet. Ruotsin numero kutonen eri opettajalta viime vuodelta kahdelta kurssilta. Tuntuu, että taitaa ainakin tässä kurssissa komeilla nelonen vaikka tekisin kympin arvosesti töitä (ei kyllä näillä taidoilla).

Mut musta ihmisillä on oikeus tuoda mielipiteensä julki! Ei niitä pidä patouttaa sisälleen ja elää niinkun ei olis mitään ajatuksia tai mielipiteitä asioista. Mut sit taas kun miettii, niin ihmisiä jotka puhuu paljon, niin aika monia sellasia kiusataan. Joko ne on porukan johtohahmoja tai sit ne on pahnan pohjimmaisia.

Mietin tuota juuri eilen, että ne jotka puhuu paljon joutuu kiusattavaksi. Sit taas sisäistin ajatuksen siitä, että suomalaiset on niin juroja ja hiljasia, että ne ei kestä sitä, kun muut puhuu (& muilla on mielipiteitä). Siksi niitä puhujia kiusataan.

Sit jätkä kysy "Miks hokareita ei kiusata?" Mietin vähän aikaa, sit sekin selkis mulle. Kuka lähtee kiusaamaan jotain 20päistä hokarilaumaa? Ei kukaan. Ja hokarithan harvemmin kulkee yksin, ne on sellasia laumaeläimiä kaikki.

En vaan ymmärrä miksi ihmiset eivät välillä voi olla hiljaa, kun saa sitä paskaa niskaan. Se vituttaa sitä kiusaajaa kaikista eniten, että et sano yhtään mitään sille. Oot vaan hiljaa ja kattelet "Aa, ompa mulla kivat kengät." Tai sit pitää osata sanoo jotain NIIIIIIN jäätävää, että se kiusaaja oikeesti ei osaa sanoo yhtään mitään. Jotain sellasta, että kaikki nauraa sille kiusaajalle, kun se kiusattava sanoo jonkun jäätävän kommentin takasin. Se olis niin oikein sille kiusaajalle.

Alan oleen aika hyvä yleistämisessä, mutta sitähän mielipiteet on? Yleistämistä.
Oletko kiusannut itse jota kuta? Tuleeko siitä joku tosi hieno fiilis, kun saa haukkua jotain? Nostattaako se jotenkin egoa, kun saa laumalla haukkua yhtä ihmistä (20 vastaan yks, reilua)?
Se on rohkeutta, että menee sen kiusattavan puolelle, ei se, että on massan mukana kiusaamassa sitä. Tiedän tunteen kun on yksin puollustamasta yhtä yli 10 muulta ihmiseltä. Tosin osa siitä porukasta oli ihan turpa kiinni, mutta ehkä te ymmärsitte pointin.

Nimimerkillä kiusattu koko yläaste & osa ala-asteesta sekä jätetty ulos porukasta (9-luokka & luokion 1vuosi pahimmat). Narkkariksi haukuttu sen takia, että migreenilääkitys ja vaikka mitä muuta yhtä kivaa ja piristävää.