Voi voi olipa ilta eilen. Tai yö taisi olla vielä pahempi kun ilta.
Oon ollut pitkään ihan sujut Haamun näkemisestä. Välillä on kourassut jostain mahan pohjasta ja sydäntä kiristänyt, mutta esimerkiksi niiden kertojen jälkeen en oo nähnyt siitä mitään unta. En tiedä mikä eilisessä oli niin erilaista. Se puhu mua nimellä? Laulo sellasen kappaleen, että sydäntä särki. Mut se sydäntä särkevien kappaleiden laulaminen on ihan normaalia. Analysoin niitä silti liikaa. Jokasesta kappaleesta sais jonkun sanoman. Sen näkeminen ei oo pitkään aikaan tuntunut jälkeenpäin tältä.
Aamulla olisin halunnut viilellä. Itseasiassa pienen ajan sisään oon kaks kertaa halunnut viillellä. Tosin, en edes muista koska edellinen kerta on ollut kun oon oikeesti viillellyt? Siitä on kauan. Vuosi. Vai jopa kaksi? En oikeasti muista. Oliskohan ollut sillon, kun jätkä sano, että erotaan, mutta ei erottu. En tosin edes muista viiltelinkö sillon? Eli siitä on pakko olla kauan. Miks nyt on kaks kertaa viikon sisään tuntunut siltä, että haluaisin viillellä? Tosin se ei oo ollut sellasta, että sitä halua vastaan olis pitänyt jotenkin tapella vaan se on lähinnä sellanen, että ompa tullut mieleen. Viikolla katselin ranteitani, että niistä ei enää kunnolla ees näe viiltelyjälkiä, joka on ihan huippua. Jotain haaleaa arpea näkyy, mutta ei todellakaan pahasti. Olemattoman hauiksen kohtaa en ees halua kattoa. Tiedän, että sieltä näkyy vielä arvet eikä ne varmasti tuu sieltä ikinä haalenemaan.
Eli miksi Haamun näkeminen tuntui juuri nyt näin helvetin pahalle? Näin sen itseasiassa maanantaina kaupassa. Tai luulen, että se oletti, etten nähnyt sitä. Huomasin jo kaupan pihassa sen auton ja näin heti, että se oli kassalla. Sit olinkin selkä siihen ja ilmeilin jätkän kanssa, kun olin just ovesta astuessani sanonut, että en todellakaan jaksais nähdä Haamua tänään kaupassa. Maanantai oli katastrofaalinen päivä. Se olis voinut jäädä vaan olematta. En olis yhtään kaivannut sitä päivää. Se mielentila oli ihan katastrofaalinen.
Töistä tullessani olisin halunnut ajaa vaan. En olis halunnut mennä kotio, koska jätkän äiti oli siellä. En vaan olis jaksanut sitä juuri sillon. Olin jo aamun ollut töissä vähän silleen, et kaikki ahisti ja tuntu menevän päin persettä. Töistä lähtiessä se tunne vain paheni. Olisin halunnut vaan ajaa. En millään olis halunnut tulla tänne. Mutta tajusin, ettei mulla oo mitään muutakaan - mihinkä muka olisin mennyt? Mietin vaihtoehtoa, että olisin vaan ajanut ja pyörähtänyt jossain ja tullut vasta sitten. Itkin vaan koko matkan töistä kotiin. Ilman syytä. Ahdisti vain. Viimeisestä mahdollisesta risteyksestä päätin kääntyä kotiin ja täällä jätkä oli iloisena vastassa. Ja ite yritin pidätellä vaan itkua. En tiedä onks tää jotain väsymystä vai mitä? En todellakaan tiedä. Sit lupasin lähteä jätkän mukana kauppaan ja siellä se on - Haamu kassalla. Se oli todellakin sellanen päivä, että en olis halunnut Haamua nähdä. Muutenkin maailma tuntui romahtavan niin se vielä lisäsi sitä tunnetta.
Minä laskin, että kun eilen mentiin baariin, että siellä ei pitäisi olla Haamua. No, sitten sanoinkin kaverijätkälle, että matemaattinen laskuvirhe, kun Haamu asteli baarin ovesta sisään. Olin asennoitunut, että se ei ole siellä. Toisaalta koomista, että ilahdun aina nähdessäni sen, mutta kuitenkin vähän ahdistaa, että se tulee paikalle. Yleensä sen näkeminen ei vaadi mitään suurta henkistä skarppaamista, mutta välillä se vaatii. Ja eilinen oli todellakin sellanen päivä. Enkä olis halunnut lähteä niin ajoissa, olisin halunnut jäädä seuraamaan. Sekö siinä eilisessä oli erilaista? Lähteminen sieltä oli niin vaikeaa - henkisesti.
Ja se yö. Nukuin sikeesti siihen asti, kun jätkä lähti töihin, mutta sen jälkeen.... Noh, se oli sellasta "näen outoja unia ja en nuku enää kunnolla"-nukkumista. Näin siis aamulla viimesen 3h unta Haamusta. Näin siitä itseasiassa kakskin eri unta, toista en vaan enää muista. Se eka oli niin helvetin pysäyttävä, että se jäi niin elävästi mieleen. Tai ei oikeastaan se uni sinällään vaan se tunne siinä unessa. Se tunne oli aivan helvetin voimakas. Kaipaus. EN VITTU TIEDÄ MITÄ VITTUA TEEN, ETTÄ HAAMU EI TUNTUS ENÄÄ MILTÄÄN!!!!! Nytkin vaan itken. Ei se sais tuntua, mutta kun se vittu tuntuu edelleen.
Mulla on jätkän kanssa kaikki hyvin. Sen kanssa on hyvä olla. Mutta sit kuitenkin on koko ajan Haamu. Miksi sen näkeminen välillä tuntuu tältä? Miksi? Joo, en oo päästänyt irti. Miten siitä päästetään irti? En tiedä enkä todellakaan muista oonko sitä ikinä täällä kirjoittanut tai kauheasti ääneen toitottanut, mutta Haamu on mun ensimmäinen "suuri rakkaus". Sellanen, jota kohtaan oon ensimmäistä kertaa elämässäni tuntenut mitään sellasta. Ja kun se koko juttu oli niin sekava. Kaikki oli väärin. Kukaan muu ei olis siinä nähnyt ikinä mitään järkeä. Enkä ymmärrä miks kaiken paskan jälkeen tunnen edelleen näin. Kauheasti lupauksia, joilla ei ollut mitään merkitystä. Mahdollisuus oli, mutta se meni. Jos asiat olis mennyt eri tavalla niin en tiedä olisko siltikään mikään eri tavalla. Koko homma olis kompastunut varmaan omaan mahdottomuuteensa.
Joka tapauksessa se tuntuu edelleen. Oli tilanne mikä hyvänsä enkä usko, että pääsen koskaan tästä eroon. Haamu on mun elämässäni niin iso asia, että en usko osaavani päästää koskaan irti. Voin olla pitkän aikaa miettimättä sitä. Sit näen sen jossain. Tai sit se vaan pöllähtää mieleen. Ajattelen sitä tosi kausittaisesti. Välillä enemmän, välillä vähemmän, välillä en ollenkaan.
Haluaisin soittaa sille, mutta suurin kompastuskivi taitaa olla se, että haluaisin mielummin, että se ottais joskus yhteyttä. Jotenkin kun teot ja sanat ei mee yks yhteen niin en sit itekään halua soittaa sille ja tuntea itteeni ihan idiootiks. Ei mulla oo sen puhelinnumeroa edes tallennettu, koska en halua, että jossain mielenhäiriössä (kuten nyt) soittasin sille. Sen numero on listassa, jossa on parin muunkin tutun puhelinnumerot (tosin näiden tuttujen numerot on myös puhelimessa). Sitten kun olen asiaa harkinnut riittävästi niin voin kaivaa sen vihon ja soittaa. Tosin yleensä päädyn tulokseen, että sille on ihan turha soittaa. Kauanhan siitä on kun olisin soittanut sille? Kaks vuotta? Yhen viestin oon jossain kohtaa pistänyt - johon ei kuulunut mitään vastausta. Enkä tosin muista oliko se viime syksy vai vuosi tai kaks sitten syksy.
Vitun pää ja vitun ajatukset.
