Pienet ilot ovatkin suuria iloja

Jaksampa taas vaihteeksi puhua epäonnistumisesta. Eilen tuntu, että koin yhen maailman suurimmista epäonnistumisistani ja mua hävettää aivan hirveästi. Sammutin auton nätisti keskellä risteystä ja siinä oli varmaan joku viisi autoa. Nyt kun sitä on oikeasti miettinyt niin ei se nyt välttämättä ollutkaan niin paha minä sitä alkuun pidin. Se oli vaan yks virhe jossa ei sattunut kehenkään, vaikka se mies mua sieltä yhestä autosta mulkoilikin sillain, että jos katse vois tappaa niin olisin jo kuollut. Sillä oli varmaan kiire ja olihan se mies niin eihän sen nyt olis kuulunut joutua oottamaan jotain pikkutytön autolla kääntymistä. Se varmaan ajatteli "Taas yks nainen lisää rattiin..."

Am I a failure if I got nothing to lose
No, I'm not a failure, I got something to prove
Papa Roach - Not listening

Onko se epäonnistuminen oikeasti niin hirveetä?

Mä aina ahdistun omista virheistäni ja muistan ne pitkään. Ei sen pitäs mennä niin. Niistä virheistään ei pitäs ahdistua niin hirveesti, että lähes lamaantuu eikä jotain kämmiään pitäs pyöritellä vuotta tai kahta myöhemmin.

Muistan vieläkin niin elävästi kun oltiin jätkän kanssa ajelemassa skoottereilla (josta on vähän alle 2vuotta). Vetäsin yhestä risteyksestä, vaikka sieltä tuli auto ja jätkä tuli sit perässä. Ei siinä mitään käynyt, mutta mä olin slaagin partaalla niin kauan, että pääsin pois skootterin kyydistä. Jätkä sano "Eihän se ollut ees lähellä" ja mä katoin sillain "SÄHÄN MELKEIN KUOLIT!"-tyylillä enkä ymmärtänyt yhtään jätkän rentoo asennetta. Mua niin hävettää se edelleen ja on sellanen "olen idiootti"-fiilis. Joka kerta kun meen sen risteyksen ohi niin muistan sen, että tein virheen siinä joka olis voinut maksaa jätkän hengen.

Tota virhettä aatellessa ei enää häiritte se, että sammutin auton risteykseen.

Jos oon tehnyt itelleni lupauksen ja petän sen niin sekään ei haittaa mua. Oon ollut aina sitä mieltä, että ne lupaukset mitkä tehään itelleen niin voi pettää, mutta ne lupaukset jotka tehään muille niin niitä ei petetä! Ittensä kanssa voi joustaa, itelleen voi luvata siirtää asioita myöhemmäksi.

Nyt näin tekstin lopuksi sano itsellesi "En ole epäonnistunut"! Mieti hyviä asioita elämästäsi. Onko sinulla rakastava perhe? Onko sinulla ystäviä? Onko sinulla koti? Onko sinulla katto pääsi päällä?
Muistathan nauttia elämän pienistä iloista?

Koska usein ne pienet ilot eivät oikeasti olekaan niin pieniä.

Kannattaako hakata päätänsä puuhun?

Perjantai.. Menin jätkälle ja hajosin siihen paikkaan. Mä en tiedä mikä mulle tuli, mutta kaikki leikkas kiinni. Se, että
1) piti vaihtaa toisesta kaukosäätimestä patterit toiseen, että sai tv:n päälle
2) tiskivuori

3) puut

Mä lähin ovet paukkuen hakemaan puita pihalta, että en jäätyis hengiltä siellä kämpässä. Mä olin menossa sinne varastoon, mutta sit hokasin "Täällä on liian pimeetä ja tiedä mikä mörkö mun päälle hyökkää" jonka jälkeen vaan seisoin siinä talon nurkalla puoli-itkussa päässä ajatus "En mä pysty!". Sit muistutin itteeni, että se on kuitenkin vaan pimee varasto joka on ollut lukossa ja jos haluan oikeesti olla niistämättä jääpuikkoja niin kävelen reippaasti sinne varastoon. Suuren uskaltamisen takana oli se, että sain laitettua käteni sinne varastoon ja sytytettyä valot ja mitä mä näen?

Pienen, mitättömän kasan puita! Voi sitä huutoo ja itkua.. "Vittu mä ihan turhaan tulin tänne. Ei helvetin helvetti. Voi vittu. En mä pysty, en mä halua. En jaksa enää. Vittu mitä paskaa." eli ihan turhaa jankkaamista. Ladoin sit laatikkoon ne vähät puut sieltä ja porasin vaan siä varastossa. Olin niin jäässä ja musta tuntu niin pahalle! Siellä polulla meni varmaan joku lenkkeilijä ja mä kirosin vaan siä varastossa. Sisällä sitten halusin musiikkia ennenkun aloin yrittää sytyttään takkaa. Lyyhistyin vaan sen soittimen eteen siihen lattialle ja hoin jotain "mä en pysty. En mä jaksa"-tyylistä. Olin siinä jonkun viis minuuttia ja ryhdistyin. Aloin polttamaan takkaa, mutta kohta olin taas samassa pisteessä. Itkin vaan ja kirosin koko maailman. Sit jätkä laittaa mulle jonkun ½h päästä viestiä, että lisää puit on autokatoksessa! Mutisin pitkään jotain omaa siitä, että olisin pystynyt välttään sen pimeen varaston.

Oli ihana kattoo kuvista kuinka nättejä luokkakaverit oli ollut vanhoissaan, mutta kauheesti mua kirpas se ajatus, että oon menettänyt yhen tosi hyvän kaverin. Ei se mitään, se oli niin kaunis!

Ystävänpäivä

Joka vuotinen riesa. Muistan vuosi sitten olleen ystävänpäivän. Mä kammosin koko päivän.. Mä olin ihan vitunmoisessa paniikissa koko päivän. En halunnut kulkee koulussa, koska pelkäsin, että joku vieras tulee halaamaan mua. Muistan sen tunteen mikä mulla oli, kun jouduin kävelemään joittenkin liian ilosten yläasteelaisten läpitte. Kävelin koko ajan katse maahan ja toivoin, että kukaan ei puhu mulle sanaakaan tai tuu iholle.

So now you're gone,

And I was wrong.

I never knew what it was like,
To be alone on a Valentine's Day
Linkin Park - Valentine's day

Mä oon ilonen kun saan toivottaa mun parhaalle likkaystävälle "Hyvää ystävänpäivää" ja kenties antaa jopa pienen lahjan, mutta en mä koulussa nauti siitä, että on ystävänpäivä. Joutuu kyttään koko ajan, että hyökkääkö joku vieras halaamaan ja pyytään nimee johkin sydämmeensä. Miks ystävänpäivästä pitää tehä kisa? Kuka saa eniten nimiä sydämmeensä? Kertooko se jotain? Ei kerro. Ystävät ei oo vaan nimiä jossain pahvisydämmessä.
Ystävät on niitä joista sulla on muistoja sun oikeessa sydämmessä. Ihmisiä joita rakastat koko sydämmestäs. Ihmisiä joista tiedät enemmän kuin kukaan muu. Ihmisiä joittenka takia voisit vaikka kuolla.

Sun kanssa haluun ihan aina olla
Ei yksin kumpikaan vaan molemmilla toisensa

Sana - Hyvää ystävänpäivää!

Jätkien kanssa on niin erilaista viettää ystävänpäivää. Ei niille tuu ees hommattua mitään, koska ne on jätkiä. Ja niitä ei kiinnosta mikään lahjojen vaihto. Jätkät on jätkiä ja ne saattaa toivottaa "Hyvää ystävänpäivää", mutta se siitä sitten. Ei mitään isompaa numeroo.

Muistan kuinka jätkän kanssa ekana "yhteisenä" ystävänpäivän (kun ei viä ees seurusteltu) annoin sille lahjan. En kyllä ees muista sainko ite mitään, mutta ei se mitään. Se lahja oli sellanen pieni nalle ja se kortti oli vähintään liian ihastuttava pinkki. Muistan kuinka paljon mua jännitti viedä se jätkälle kun se oli kavereittensa kanssa. Taisin vaan vähän koskee sen selkää, että se huomais mut ja antaa sen lahjan ja lähtee nopeesti pois.

Kuvitella, että silloin pelkäsin jätkän kavereita ja nyt ne on munkin kavereita.. Niin se aika vaan vaikuttaa.

Musiikkia, mielenterveyttä ja ?

Eilen oli joku niin "kaunis" olo. Makasin selälteni ja katottiin elokuvaa. Sit alko tuntumaan siltä, että tukehdun. Nousin ylös ja aloin pyöriin kämppää ympäri. Istuin keittiössä jonkun tovin ja katoin vaan käsiäni "Mitä vittua mä teen?" ajatuksen kera. Mä nostin jo veitten pöydältä ja pyörittelin sitä kädessä. Laskin sen pois. Siirtelin sitä pöydältä toiselle pöydälle. Mulla oli niin toivoton olo. Musta tuntu siltä, että olisin vajonnut. Siltä, että olisin tippunut pohjalle enkä päässyt enää ylös.

Mutta mä pääsin ylös! Mä lähdin sieltä keittiöstä voittajana. Voitin itteni. Pääsin ylös sieltä pohjasta. Voinko mä olla iloinen tästä vai pitääkö mun jäädä pelkäämään, että se pohja tulee uudestaan vastaan? Mut sit voin ajatella, että selätän sen uudestaan kun oon jo ainakin kerran pystynyt selättään sen.

The gods may throw a dice

Their minds as cold as ice

And someone way down here

Loses someone dear

The winner takes it all

Abba - The winner takes it all

Mun voittajafiilikseni jatku tänään. Näin Haamun eikä mulla ollut mitään ongelmaa sen kanssa! Ei vaikka meinasin kävellä sen äijjän maan tasalle. Tein jonkun yliseksikkään käännöksen ja kas, Haamu seisoo mun eessä. Heitin vaan sit jätkälle, että mihkä mennään istumaan. Se tilanne oli sillä selvä. Mä olen voittaja. Eikä Haamu oo ees seikkaillut mun unissani vähään aikaan sillain, että muistasin tai että mun elämäni olisi jotenkin suuresti järkkynyt siitä unesta. Toisaalta se voi johtua siitä, että en oo nähnyt sitä kahteen viikkoon, mutta ei anneta pikkuseikkojen häiritä.

Pahan hyväks aika saa ja vanhat haavat paikataan

Ei voi muistoi aika viedä, vaikka toivon et veis

Mut kai joskus nääkin arvet muuttuu voitonmerkeiks

Stabi - Samat unet

Mua kiinnostaa unet sillain muutenkin eikä pelkästään ne unet missä Haamu on ollut. Viime yönä näin äärettömän sekavan ja pitkän unen. Yhessä välissä olin varmaan jossain 200kilometrin päässä olevassa kaupungissa. Mua jahtas joku jätkä siellä ja sit se muuttu yhtäkkiä koiraks (ööö, mitä helvettiä?) jonka jälkeen se alko kiehnään mun kimpussa ihan koko ajan. Sit selvis, että se mua jahdannut jätkä ja sen kaveri oli jätkän kaverin kavereita ja se jätkän kaverikin oli siä. Kyselin siltä jätkän kaverilta kyytiä takas kotiin (vaikka olin ihan omalla kulkuneuvolla ollut liikkeellä) ja se lupas lähtee mun kanssa pois sieltä. Sain sit sen mua jahdanneen tyypin puhelinnumeronkin siinä (se kaiversi sen mulle johkin kynään..). Lähettiin sen jätkän kaverin kanssa sitten ja poikettiin lelukaupassa (jep, ihan oikeessa lelukaupassa). Katteltiin erilaisia pelejä sieltä ja olin sit silleen "joo kyllä mää nää kaks lautapeliä maksan". Se jätkän kaveri sit oli silleen "Et maksa, mä maksan". Sit lähettiin niitten kahen lautapelin kanssa pois sieltä ja sit mä nukuin siinä autossa (outoo nähä unessa unta, että nukkuu). Vähän sit sen mun unessa heräämisen jälkeen heräsin ihan oikeestikin.
Tossa oli toi uni sillain pääpiirteittäin, mutta ei sieltä mitään tärkeetä pitäs puuttua.

Keep on dreaming

It's alright feel alive

Dream on dreamer

And the world keep spinnin' around and round you go
Cascada - Dream on dreamer

Jaksaako ihmiset haaveilla? Jaksanko mä haaveilla? Voiko ihmiset haaveilla? Onko ihmisillä suuria haaveita? Mikä on sinun suurin haaveesi? Mitä haluaisit eniten tässä maailmassa?

Esittelin mun (puuttuvaa) naisellisuuttani tänään. Kävelin vaan ihan reteesti jätkän ja ystävän eellä parkkipaikalle päin ja siinä pihassa oli kolme ihan vierasta jätkää. Hyvä räkäklimppi kurkussa niin oikein naisellisesti röhisin sen pihalle. Katoin sit, että missä ne mun perässä kävelevät lusmut meni niin ne jätkät katto sieltä vaan sillain monttu auki. Ei kaikki voi olla niin hienoja leidejä.

Jätkä oli hyvä yöllä kun jumitin. Istuin vaan enkä tiennyt mitä olisin tehnyt. Jätkä sit otti mut lähelleen ja kun nojailin sen olkapäähän niin se kysy multa "miks sä pidättelet itkua?" jonka jälkeen aloin itkeen ihan täysin ja vuodatin taas osan pahasta olostani sille. Sit se vastas kivasti "Kiitti, että kerroit".

Suhteethan on just sitä, että puhutaan, mutta pitäskö suhteissa oikeesti puhua kaikki? Eikö toisella saa olla mitään salaisuuksia? Onko kaikki aina yhteistä, eikö saa olla mitään omaa? Missä menee raja vai onko sitä rajaa?

Mä olen todennäköisesti lopettanut psykologilla käymisen. Viestitin sille psykolle, että en pääse sillon kun mun seuraava aika oli ja sieltä ei tullut mitään vastausta. Yleensä sieltä tulee tyyliin "Ok, käykö tämä aika?" joten päätin, että mä en ala soittamaan sinne. Se on yhtä tyhjän kanssa kun en mä sille pysty puhumaan tai varmasti pystyisin, mutta en halua. Kerroin sille jotain omasta mielestäni vakavaa ja tärkeetä niin tää räjähti kauheeseen räkänauruun. Yritin sit vaan hymyillä ja ajattelin, että nyt vaan vittuun täältä ja nopeesti.

Mä olen tyytyväinen tohon päätökseeni, mutta kun miettii tätä mun viime kertasta lopettamistani... Olin jonkun ½vuotta käymättä ja sit olin niin paskana, että terveydenhoitajan kautta lähin hakeen apua. Sit kävin siä taas aika tiiviisti. Silti mä olen tyytyväinen tohon ratkasuun! En mä halua viedä jonkun tunnin puhetuokiota joka sitä oikeesti tarttee paljon enemmän kun mää. Mä pystyn elämään itteni kanssa eikä mulla vähään aikaan oo ollut mitään maata mullistavaa. Mulla ei oo ollut pitkäaikasia jaksoja, että olisin ollut ihan maassa ja hakattu, ne on ollut vaan hetkellisiä tuntemuksia.

Kun ensin verta pitää valua ennen ku kukaan tajuaa,

Sit vast kun jotain tapahtuu sit vasta aukee silmät

kun sokeet ihmiset ei suostu näkeen totuut millään

Stabi - Ei koskaan

joka vuosi yhdes tehdään samat virheet uudellee,
mut tavote ois vaan ehkä saada joku teistä kuuntelee,
kun me kaikki yhdes käydään kohti varmaa kuolemaa,
ja ihmetellää huomenna kun virta vei sut nuorena
Stabi - Tarpeesta puutteeseen

Ei epäily, ei syyttely, ei epäluottamuskaan
Mut ei oo helppo kantaa yksin kaikkee tuskaa
Stabi - Samat unet

Mä en ole pitkään aikaan kuunnellut Stabia. Johtuen ehkä siitä, että en oo vaipunut sinne pohjalle. Kun olin pahiten pohjalla niin kuuntelin Stabilta kahta biisiä - ei koskaan & tarpeesta puutteeseen. Tosi hyviä biisejä ja pidän niistä edelleenkin, mutta nää laittaa mut hiljaseks. Ne tuo osan siitä paskasta muistiin mitä velloin silloin joskus. Vaihteeks tää on jotain niin kaunista, mutta en yhtään ihmettele, että oon ollut maissa kun oon kuunnellut tätä. Kyllä tää aika hyvin ruokkii jotain itsetuhosuus-ajatuksia.

Sain kuulla tänään (taas), että oon fiksu ihminen kun neuvoin ystävää. Musta kaikista parasta on vaan antaa ajan kulua ja kattoo mitä siitä seuraa ja toimia sen mukaan. Kerroin sen sille ystävälleni jonka jälkeen sain kuulla olevani fiksu ja mulla on hyviä elämänohjeita. Miks mä en sit käytä niitä itte? Miks mä en anna ajan kulua? Oon liian malttamaton siihen. En halua oottaa koko elämääni. Haluan toimia. Haluan tehä jotain haluamani toteuttamiseks. Mua vaan aina turhauttaa pyöritellä peukaloita pitkään (kuukausia, vuosia..) ja todeta "En voi tehä mitään". (melkein) Aina voi tehä jotain! Koskaan ei oo liian myöhästä tehä jotain.

xxxx sanoo: Sinä se lykkäät aina kaikkea mikä joko parantaa elämääsi tai sitten huonontaa sitä. Sinun kannattaa alkaa tekeämään päätöksiä.
Veera sanoo: Asioitten on helpompi antaa mennä omalla painollaan
xxxx sanoo: on toki mutta se ei ole koskaan itselle parasta

Ehkä on joitain asioita mihinkä ei pidä rynnätä suinpäin? Ehkä joittenkin asioitten pitää vaan antaa mennä? Ehkä mun kuuluukin kärsiä?
Justhan mä tossa hetki sitten selitin kuinka en kestä oottaa pitkiä aikoja, mutta ei mulle päivien (tai parin viikon) seuraaminen tee kyllä vaikeeta.

Kannattaako tunnustaa jos pettää?
Pitäisikö heti kertoa?
Tulisiko olla, että: "Anna mulle anteeksi"?
Zen Café - Kannattaako tunnustaa jos pettää

Musta ihmisten pitäs ottaa vastuu omista teoistaan. Jos on tehnyt virheen niin siitä pitää pystyä ottaan vastuu, sitä pitää pystyä käsittelemään. Otetaan esimerkkinä vaikka pettäminen. Jos on pettänyt niin sun pitäs pystyä kertomaan, että sä olet tehnyt virheen ja antaa sen toisen päättää katkaseeko se sun kaulas viikatteella vai hautaako se sen viikatteen. Sun pitää pystyä puhumaan siitä pettämisestä, jos se toinen haluaa puhua siitä. Sun pitää pystyä vastaamaan sen kysymyksiin.
Se ei oo mies (/ nainen) eikä mikään joka ei uskalla ottaa vastuuta omista teoistaan.

MÄ EN VAAN JAKSAS ENÄÄ TAPELLA YHTÄÄN KENENKÄÄN KANSSA! Miksi kaikkia riitoja ei voi vaan välttää? Mä oon niin väsynyt (miten helvetissä kun oon joka yö nukkunut n. 8h (stressi, masennust)), että meinaan murtua jokasesta tollasesta pienestäkin.

Ittensä rankaseminen

Puhuin tänään yhdelle opettajalle. Meidän pitäisi pitää ns. päiväkirjaa koko kurssin ajan. Mietin sen tunnin ajan, että uskallanko kysyä vai jätänkö kysymättä. Meinasin alkaa itkemään tunnilla jo ahdistuksen takia, mutta tunnin lopussa keräsin rohkeuteni ja odotin, että suurin osa luokkalaisista lähti pois. Sitten läväytin opettajalle "Voiko siihen kirjoittaa viiltelystä kun mähän viiltelen?" Se opettajan ilme. Se järkytys ja huoli. Sitten se pysty sanoon mulle jotain, että ihan mikä itestä tuntuu sellaselta mitä siihen kuuluu niin voi kirjottaa. Nyt voisin siis oikeasti kirjoittaa sitä kuin päiväkirjaa. Mutta haluanko jakaa pääni sisällön lähes vieraalle?

Välillä jaksan miettiä, että kuulusko ihmistä rankasta niitten teoista. Vaikka ne teot ei välttämättä olis mitään pahoja, mutta pitäskö niistä rankasta? Pitäskö itteensä rankasta? Mitenkä? Muistuttaa itelleen joka päivä, että teki väärin? Vai pitäisikö vaan antaa olla? Todeta vaan, että tein väärin ja antaa asian olla. Unohtaa se ja jatkaa elämää ilman itsensä suurempia kidutuksia.

Muistot, jotain kaunista vai kivuliasta?

Mua pyydettiin kertomaan joku onnellisin muisto. Eka mikä mulle tuli mieleen liitty Haamuun.

Olin joskus innokas hevostelija eli luonnollisesti mun piti päästä ratsastusleirille. Olin siellä sitten ja kaikki meni aika hyvin vituilleen (vihaan leirejä nykyään ja vihasin silloinkin, mutta pakko oli päästä). Seisoskelin sitten pihalla ja puhuin Haamun kanssa puhelimessa.

Taas kolmen vuoden jälkee muistot mieleeni palaa

Kun niitä kelaan uudestaan se tekee vaan pahaa

Vaikka taaksemme jäi muistoja kauniita
Mc Mane - Muistot

Aurinko oli laskemassa. Näkymä järvelle oli jotain niin sanoin kuvaamattoman kaunista. Oli vielä kunnolla valosaa ja valonsäteet "hiveli" kroppaa. Se oli niin kaunista!

Epäonnistuneen päivän jälkeen oli vaan ihana kuulla Haamun ääni. Se olis riittänyt mulle sillon. Mutta koska se oli pikkupäissään niin se kerto rakastavansa mua ja oli niin ihana kuulla, että se haluis mut sen luokse. Haamu lupas jopa kustantaa mun taksini eikä se kyllä pitänyt liftaamistakaan ihan mahottomana. Se teki siitä päivästä ikimuistosen eikä elämäni kamalinta päivää.

Ei muistoista eroon pääse edes ajan kanssa

Voi kun vielä voisin viettää aikaa sun kanssa
Mc Mane - Muistot

Se oli niin ihana se tunnelma, vaikka puhuttiin vaan puhelimessa. Se keli oli niin kaunis ja sit kun kaikki muu oli mennyt perseelteen niin oli kiva kuulla Haamulta kuinka se haluis mut sinne.

Mikä sinun onnellisin muistosi on? Mitkä ovat kymmenen onnellisinta muistoasi? Haluaisitko elää niitä hetkiä uudestaan?

Syöminen on elämäni

Voisin alottaa kertomalla, että normaalisti syön, syön ja syön enkä vierasta vieraampiakaan ruokia. Vaikka mä syön aivan törkeitä määriä niin en mä silti mikään tonnikeiju ole. Ihan joo sopiva, vaikka välillä toi pömppömaha pistää ahistaan. Tiedän sen, että kaikilla on ainakin sellanen pieni pömppis, jos ne ei treenaa vatsalihaksia itelleen.

Tällä viikolla oon syönyt noin
6-8appelsiinia
2kiiviä
½tomaattia
kourallisen karkkia
jätkän ruuasta rääpinyt vähän jotain kolmena päivänä
useemman nugetin

Ja tänään oon syönyt ihan hirveesti! Tän viikon ensimmäinen "ateria" oli tänään joka koostu useemmasta nugetista (eli varmaan 7-10). Noista appelsiineista oon syönyt kaksi tänään ja ton puolikkaan tomaatin räävin tänään koulussa salaatista. Kun oli pari päivää vähän vähemmällä syömisellä niin ai että kun se ruoka maistu hyvälle! Mun piti palkita itteni vasta sunnuntaina syömällä jotain oikein rasvasta, mutta päätin tänään syödä nugetteja. Vähän kattelin niitä nugetteja pitkään, koska paistoin ne niin rasvassa.

Tää on ollut kyllä joku ihme viikko. En mä normaalisti syö noin vähän eikä mua normaalisti edo ajatella syömistä. Kai mä nyt olen kaiken muun ihanuuden kanssa kehittämässä ittelleni jotain syömishäiriötä. En mä voi, koska rakastan liikaa syömistä ♥ Ei musta olis laskemaan mun jokasta suupalaa (vakuuttaa varmaan ton yllämainitun jälkeen) ja miettimään kuinka paljon voin syödä ja, että jos syön näin paljon niin mun on pakko oksentaa.

Onnellisuus on katoavaista

Jätkä oli oikeassa. Ei kannata koskaan iloita liian aikasin. Yks lause voi muuttaa kaiken. Itkin jo kymmenen minuuttia ja sit mun oli pakko lähteä lenkille, koska muuten olisin viillellyt tai muuten vaan levinnyt tuhannen pirstaleiksi.

Muistin taas minkä takia joskus kävin aina yöllä lenkillä. Se on rauhottavaa eikä siä oo muita. Varsikin tänään oli hyvä ilta lenkkeillä. Tähdet loisti taivaalla, oli jonkun verran pakkasta ja rauhallista.

Mun lenkkeilyharrastukseni jäi joskus 3-4vuotta sitten. En sen jälkeen oo lenkkeillyt enää yhtään niin paljon kun aloin olemaan jätkän kanssa. Sillon kävin lähes päivittäin kunnon lenkillä. Silloinkin kävin lähes päivittäin lenkillä kun soittelin Haamun kanssa. Oon aina tykännyt puhua puhelimessa enemmän ulkona kun sisällä.
Nyt on sillain, että hyvä jos kerran 2-4viikkoon kävelee ihmisten ilmoilla.

Onko onnellisuus vaan harhaa?

Mä tunsin tänään jotain mitä en oo tuntenut pitkään aikaan. Todellista onnellisuutta. Sellasta onnellisuutta, että meinasin alkaa itkemään, koska olin niiiiin onnellinen. Sit jätkä sanoo "Ei kannata ilota liian aikasin". Se siitä onnellisuudesta. Mä olin kerrankin varma, että kaikki menee hyvin, mutta en mä enää tiedä. En mä voi iloita koskaan, koska aina voi tippua joku kivi päähän ja se siitä sitten..

Ihmiset tuntee eri tavoin, itse tunnen voimakkaasti
Siks pienet asiat otan joskus liian raskaasti
One'Love - Onnellinen

Olin kotona ja huusin "JESJES!" ja melkein repesin liitoksistani. Mä olin niin onnellinen, että olisin halunnut huutaa sen kaikille! Sit mä menin koululle ja jäin istuun yksikseni. "Hei, ei mulla oo ketään jolle tän voin huutaa"-ajatus valtas pään kun jäin yksin. Meinasin alkaa itkemään, koska musta tuntu niin pahalle. En mä tiedä.. Kukaan ei varmaan ymmärrä kuinka iso juttu tää mulle on. Jätkän kaveri sit tuli siihen. Se sit kuunteli kun ihan onnessani selitin sitä. Sen jälkeen aihe vaihtukin "Katsos, mun kenkäni on rikki"-tyyliseen aiheeseen.

Heii On niin helppoo olla onnellinen
Heii Ja tyytyy siihen mitä on
Olavi Uusivirta - On niin helppoo olla onnellinen

Useat ihmiset sanovat aina, että onnellisuus on asenteesta kiinni. Joo on se (osalta). Pitää osata ajatella, että ei se elämä oikeesti oo niin perseestä. Muistuttaa itselleen joka päivä "Mulla on kaikki hyvin ja mulla on kaikki mitä tartten". Ei pidä jäädä murehtimaan jotain mennyttä tai jotain "tosi tärkeää" tavaraa mikä oli "aivan pakko saada", mutta ei saanutkaan. Ei pidä stressata elämästä, koska ei kukaan selviä elämästä hengissä.

Mutta voiko koskaan olla oikeasti tosi, tosi onnellinen ja innoissaan? Koska koskaan mikään ei oo varmaa. Pitääkö ottaa riski, että voi pettyä? Vai pitääkö aina iloita vasta sitten kun "se jokin" on sulla tai onnellisuus on "varmaa"? Mitä elämä olisi, jos ei saisi / voisi / haluaisi pettyä?

Me tullaan kaikki pettymään elämässä, mä lupaan sen sulle. Ei kukaan elä sellasta elämää jossa ei koskaan pettyisi. Ne pettymiset on pieniä tai suuria. Saako itseensä pettyä? Onko se hyväksi itsetunnolle? Saako epäonnistua?

On se jännä juttu mistä onnellisuus koostuu
Sen kaiken kadottaminen, saa mun silmät kostuu
Tode - Kadoksissa

Miksi epäonnistumiset otetaan niin raskaasti? Ne on kuitenkin vaan onnistumattomia onnistumisia, ei mitään sen vakavempaa. Miksi me pelätään epäonnistumista? Epäonnistumiset ovat kuitenkin se mistä me opimme. Jos ei koskaan epäonnistuisi niin oppisimmeko koskaan mitään? Olisimmeko aina samanlaisia "tyhmiä" itsejämme, jos emme koskaan epäonnistuisi?

Mitä oikeastaan epäonnistuminen on? Yksi (pieni) virhe elämässä? Joku asia minkä teit väärin? Joku asia mitä kadut? Jotain minkä haluaisit unohtaa? Oletko sinä epäonnistunut? Oliko se oikeasti niin vaarallista minä sitä pidit?

Ois aika nostaa katse maasta ja katsella taas
Omaa hymyy, toisen hymyy, mut kun on tallella vaan
Kaikki virheet, kaikki rikkeet, jotka ajo tähän
Tode - Kadoksissa

Ainoot epäonnistumiset mitkä mua kaduttaa tosi paljon koskee ihmissuhteita. Kaikki muut on mulle yhtä tyhjän kanssa nykyään. Kyllä jotkut koulua koskevat epäonnistumiset vituttaa, mutta ne on pientä ihmissuhteitten rinnalla! Sä kuitenkin elät ite tässä maailmassa eikä ne sun koulunumeros. Ei ne koulunumerot tee susta ihmistä, vaan ne ihmiset jotka on sun ympärilläs. Tai ei nekään susta ihmistä tee, mutta ne tekee sun elämästä elettävää. Ne sun ympärillä olevat ihmiset on tärkeempiä kun ne numerot. Mä pidän todellisena harhakuvana sitä, että ihminen pärjäisi kokokaan puhumatta. Mä en usko, että maailmassa on montaa ihmistä jotka tosissaan nauttisivat siitä, että ei puhuisi koskaan kellekään.

Jos onnen pystyn vielä löytää ja sen muhun köyttää,
Katse kirkkaampana elämäni elävöitän.
Tode - Kadoksissa

Vaadimmeko nykyään liikaa ollaksemme onnellisia? Pitäisikö meidän tyytyä vähempään? Olla onnellisia pienistä asioista? Pitäisikö ihmisten nauraa nykyään enemmän? Ollaanko nykyään liian tosikoita ja "kiireellisiä" pitämään hauskaa & nauramaan?

Tähän voin heittää loppukevennykseksi ajatuksen mitä olen jaksanut vatvoa pitkään:
Miksi naiset eivät voi näyttäytyä rintaliiveissä ja alkkareissa (pikkareissa, ihan sama minä te niitä puhutte) kotonaan (jossa on esimerkiks jotain tuttuja viettämässä iltaa), koska luuhaavat kuitenkin uimarannoilla bikineissä jotka just ja just ees peittää mitään? Miks pitää kiljua "IIIK! Laita ovi kii"?

Mähän olen tässäkin joku poikkeus. Haluisin jotkut kunnon uimahousut (/ shortsit) mitä jätkillä on enkä mitään pikkubikinejä. Tällä hetkellä multa löytyykin uimavarustuksena kietasuhame, jotkut naisten shortsit (jotka on muuten aivan liian lyhyet mun makuun --> siksi kietasuhame! Alkukesästä on kiva häpeillä itteensä (joten kietasuhame), mutta jo puolivälissä ei sit enää (ei kietasuhametta muutakun mukana)) ja topin tapanen yläosa. Sit jätkällä kuitenkin voin vetää pyyhe päällä vaikka siä olis sen kavereita ja muutenkin ns. vähemmissä vaatteissa. Ei mua stressaa niitten seurassa olla oma rento itteni, koska ne on mulle tuttuja. Vaikka mulla on tollanen "toppavarustus" uimavarustuksena niin silti en tykkää käydä uimarannoilla missä on paljon ihmisiä & varsinkin vieraita ihmisiä. Melkein tekee mieli sanoa "En mee uimaan", jos rannassa on ykskin vieras. Tän takia mä uinkin yleensä sivummalla olevilla rannoilla sekä sen takia, että mun mussukkani (koirat) pääsee kanssa uimaan.