Ensimmäiseksi voin sanoa ettei ole puhelua kuulunut. Melkein olisin yllättynyt jos olisi kuulunut.
Haluaisin kauheasti olla tehokas ja tehdä kaikkea, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan en vaan jaksa. Nytkin meinasin katsella ottamiani kuvia lävitse, poistella huonot ja ehkä inasen fiksata niitä paremmaksi ja sit julkasta, mutta ei vaan jaksa. Kuvia on kaikessa yksinkertasuudessaan vitusti liikaa, että saisin niitä käytyä lävitse ja julkaistua ne ajoissa. Tai eihän niille kukaan ole mitään takarajaa asettanut muuta kuin minä itse. Ja itsellenihän minä kuvaan, joten miksi ottaa siitäkin niin hirveä stressi?
Tuntuu taas, et oon vaan liian väsynyt. Oon kahminut itelleni kaikkee liikaa vapaapäiville ja en kerkiä missään välissä lepään ja sit töiden välissä yritän välillä tehdä aivan liikaa, kun pitäis vaan levätä. Itken taas liian herkästi. Kaikesta. Pienetkin asiat saa itkemään.
Sellasta. Jos yrittäis nukkua pahan pois.
28.6.2015
22.6.2015
Kätevä vehje tuo puhelin
Ja nytkö olen maailman tehokkain kirjottaja! Voin siis hyvillä mielin pitää jonkun ½-vuoden tauon.
Oon miettinyt jo pisempään, että soittaisin Haamulle. Eilen sen tein. Ja haha sillä ei ollut tallessa mun numeroa puhelimessa! Keskustelun alku oli kuka kuinkin sellainen
Haamu: "vastaa virallisesti sukunimellä"
Minä: "Moi!"
Haamu: "Kuka siellä on?"
Minä: "Etkö tiiä?"
Haamu: "En."
Minä: "Etkö oikeesti tunnista?"
Haamu (ehkä inasen jo hermostuen): "En."
Minä: "Veera"
Haamu: "VEERA!"
Oon saanut tosta pätkästä hulvattomasti hupia tänä aamuna, vaikka siinä ei sinäänsä mitään ihmeellistä ole. Ehkä se yllättyneisyys mikä kuulu puhelimen lävitte?
Puhelu pätki ihan hirveesti ja muuta liipalaapaa. Numeroni oli vanhassa puhelimessa - en yhtään ihmettele tietäen sen numeroiden säilytyksen (niitä on aivan saatanasti). Haamu sit ehdotti, että soittasin joku toinen kerta, et kuuluiskin jotain. Ehdotin takaisin, että hää voi soittaa. Ja lupasi soittaa. Sit en nukkunutkaan koko yönä, kun sen puhelun jälkeen vaan naureskelin ja purkaantu se kaikki stressi mikä siinä oli soittaa sille. Steppasin hetken kämppää ympäri ja sen jälkeen makasin vaan 2h sängyssä hirveessä tunnemyrskyssä. Kerroin mm. jätkälle, et soitin Haamulle ja et rakastan jätkää ja en tiiä itekkään miks tää on taas niin vaikeeta. Ja minä harvoin sanon jätkälle rakastavani sitä, jätkä sitä useammin sanoo. Sit aloin jo melkein nukkumaan heräten tunnin välein ja töihin lähtiessä unta oli tosi huonona takana ehkä se 4½h.
Kyl me juteltiinkin. Oikeasti. Kerroin omasta sairastelustani ja et vähän on nyt jossain vikaa ja sitä tutkitaan. Sit se kerto omia kuulumisiaan. Varmaan yli puolet puhelusta oli hiljasuutta (epäilen vahvasti huonoa kenttää). Sanoin sille, et ei mullakaan sen numeroa oo puhelimessa, et ei tuu sellasia tuntemuksia et pitäis soittaa ja harkittemattomasti soittaa. Rehellisyys maan perii vai miten se oli?
Mut musta on maailman paras asia se, että voin jätkälle puhua ihan kaikesta eikä se vedä mitään vuosisadan kilareita siitä. Se, että pystyn just sanomaan Haamusta sen mitä ajattelen yms on tosi helpottavaa. Musta tuntuu et paras kaverijätkä ja paras likkakaveri on kuunnellut siitä jo kyllästymiseen asti. Jätkä ♥
Oon miettinyt jo pisempään, että soittaisin Haamulle. Eilen sen tein. Ja haha sillä ei ollut tallessa mun numeroa puhelimessa! Keskustelun alku oli kuka kuinkin sellainen
Haamu: "vastaa virallisesti sukunimellä"
Minä: "Moi!"
Haamu: "Kuka siellä on?"
Minä: "Etkö tiiä?"
Haamu: "En."
Minä: "Etkö oikeesti tunnista?"
Haamu (ehkä inasen jo hermostuen): "En."
Minä: "Veera"
Haamu: "VEERA!"
Oon saanut tosta pätkästä hulvattomasti hupia tänä aamuna, vaikka siinä ei sinäänsä mitään ihmeellistä ole. Ehkä se yllättyneisyys mikä kuulu puhelimen lävitte?
Puhelu pätki ihan hirveesti ja muuta liipalaapaa. Numeroni oli vanhassa puhelimessa - en yhtään ihmettele tietäen sen numeroiden säilytyksen (niitä on aivan saatanasti). Haamu sit ehdotti, että soittasin joku toinen kerta, et kuuluiskin jotain. Ehdotin takaisin, että hää voi soittaa. Ja lupasi soittaa. Sit en nukkunutkaan koko yönä, kun sen puhelun jälkeen vaan naureskelin ja purkaantu se kaikki stressi mikä siinä oli soittaa sille. Steppasin hetken kämppää ympäri ja sen jälkeen makasin vaan 2h sängyssä hirveessä tunnemyrskyssä. Kerroin mm. jätkälle, et soitin Haamulle ja et rakastan jätkää ja en tiiä itekkään miks tää on taas niin vaikeeta. Ja minä harvoin sanon jätkälle rakastavani sitä, jätkä sitä useammin sanoo. Sit aloin jo melkein nukkumaan heräten tunnin välein ja töihin lähtiessä unta oli tosi huonona takana ehkä se 4½h.
Kyl me juteltiinkin. Oikeasti. Kerroin omasta sairastelustani ja et vähän on nyt jossain vikaa ja sitä tutkitaan. Sit se kerto omia kuulumisiaan. Varmaan yli puolet puhelusta oli hiljasuutta (epäilen vahvasti huonoa kenttää). Sanoin sille, et ei mullakaan sen numeroa oo puhelimessa, et ei tuu sellasia tuntemuksia et pitäis soittaa ja harkittemattomasti soittaa. Rehellisyys maan perii vai miten se oli?
Mut musta on maailman paras asia se, että voin jätkälle puhua ihan kaikesta eikä se vedä mitään vuosisadan kilareita siitä. Se, että pystyn just sanomaan Haamusta sen mitä ajattelen yms on tosi helpottavaa. Musta tuntuu et paras kaverijätkä ja paras likkakaveri on kuunnellut siitä jo kyllästymiseen asti. Jätkä ♥
21.6.2015
Juomattomuus
Se on jännä kuinka ihmisten on välillä todella vaikea sulattaa sitä, että jotkut ihmiset ei juo. Välillä se tuntuu olevan myös jätkällekin ongelma. Tosin harvoin, mutta asia nousee yleensä silloin esille, jos naputan jotain sen juomisesta. Silloin taidan olla jollain asteella paha ihminen kun en juo. Tai maistanhan minä, mutta kun alkoholi on musta niin käsittämättömän pahaa ja siitä tulee heti niin helvetin huono olo. Kauheaa myrkkyä. Pakkoko sitä on sit juoda, jos ei siitä tykkää? Ei jätkäkään maista kun yhen oliivin sillon tällön (jos sitäkään), kun ei se niistä tykkää. Tuskimpa sille siitä ihan yhtä huono olo tulee kun mulle alkoholista. Rintakehää voi alkaa puristaan ja mahassa tuntuu aivan kauheelle. Ja pahaa se on. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Toisekseen haluan aina, että meillä on porukassa edes yksi ajokuntoinen. Tähän jätkä sanoi joskus tappellessa, että ambulanssi hakee. Minä totesin, että ei hae, jos koirille sattuu jotain. Mitäpäs minä teen, jos koira alkaa oleen jostain syystä sen olonen, että pakko saada eläinlääkäriin nyt heti? Eipä siinä kauheasti auta, kun kukaan ei pysty sitä sinne viemään ja mun koirani ei sen takia jää menemättä eläinlääkäriin, että kaikki olis liian tuiskeessa ajaakseen autoa. Joten yksi selväpäinen pitää olla.
"Alkoholi tekee ihmisistä sosiaalisempia". Noh, ei mulla oo mitään ongelmaa puhua vieraiden ihmisten kanssa, jos ne tulee jotain höpöttään. Itse en tosin sellasten seuraan hakeudu eikä mulla nyt mitään tarvetta ole kännisten ihmisten kanssa rupatella, mutta voin rupatella jos juttua syntyy. Eikä oikeastaan kukaan ikinä pyydä mukaan, kun en juo. Tosin eipä mulla olekaan niitä kavereita niin paljon, että ees kaipailisivat. Eli ei mua myöskään juomattomuuden takia pyydetä kännikuskiks.
Mulla ei yleisesti ottaen ole asennevammaa muiden juomiseen, mutta esim jätkää mun on tosi vaikee kattella kännissä. Tai siitä tulee niin törppö ja se heittää sellasta paskaa niskaan mitä ei selvinpäin heittäis. Ei se nyt mitenkään paha oo, mutta sellanen et alkaa sopivasti ärsyttään ja vituttaan, et voin ite mennä vaikka 10illalla nukkuun kun muut jatkaa bilettämistä. Tosin oon kyl myös sitä mieltä, että hauskanpitoon ei tartte alkoholia. Ja jos tarttee niin musta siitä pitäis huolestua. Jos aina pitää juua et on kivaa niin siinä kohtaa ei oo kaikki ihan hyvin. Sekin musta on myös merkki ongelmasta, jos on vaikea yleisesti ottaen olla juomatta. Toki ymmärrän, että sellaset jotka on tottunut juomaan niin niiden on vaikee olla muiden kännisten seassa juomatta. Munhan tällänen ei tee yhtään pahaa ja musta ihmisiä on tosi kiva seurata. Voisin esim istua baarissa ja vaan kuunnella viereistä pöytää et mitä ne rupattelee :D
Toisekseen haluan aina, että meillä on porukassa edes yksi ajokuntoinen. Tähän jätkä sanoi joskus tappellessa, että ambulanssi hakee. Minä totesin, että ei hae, jos koirille sattuu jotain. Mitäpäs minä teen, jos koira alkaa oleen jostain syystä sen olonen, että pakko saada eläinlääkäriin nyt heti? Eipä siinä kauheasti auta, kun kukaan ei pysty sitä sinne viemään ja mun koirani ei sen takia jää menemättä eläinlääkäriin, että kaikki olis liian tuiskeessa ajaakseen autoa. Joten yksi selväpäinen pitää olla.
"Alkoholi tekee ihmisistä sosiaalisempia". Noh, ei mulla oo mitään ongelmaa puhua vieraiden ihmisten kanssa, jos ne tulee jotain höpöttään. Itse en tosin sellasten seuraan hakeudu eikä mulla nyt mitään tarvetta ole kännisten ihmisten kanssa rupatella, mutta voin rupatella jos juttua syntyy. Eikä oikeastaan kukaan ikinä pyydä mukaan, kun en juo. Tosin eipä mulla olekaan niitä kavereita niin paljon, että ees kaipailisivat. Eli ei mua myöskään juomattomuuden takia pyydetä kännikuskiks.
Mulla ei yleisesti ottaen ole asennevammaa muiden juomiseen, mutta esim jätkää mun on tosi vaikee kattella kännissä. Tai siitä tulee niin törppö ja se heittää sellasta paskaa niskaan mitä ei selvinpäin heittäis. Ei se nyt mitenkään paha oo, mutta sellanen et alkaa sopivasti ärsyttään ja vituttaan, et voin ite mennä vaikka 10illalla nukkuun kun muut jatkaa bilettämistä. Tosin oon kyl myös sitä mieltä, että hauskanpitoon ei tartte alkoholia. Ja jos tarttee niin musta siitä pitäis huolestua. Jos aina pitää juua et on kivaa niin siinä kohtaa ei oo kaikki ihan hyvin. Sekin musta on myös merkki ongelmasta, jos on vaikea yleisesti ottaen olla juomatta. Toki ymmärrän, että sellaset jotka on tottunut juomaan niin niiden on vaikee olla muiden kännisten seassa juomatta. Munhan tällänen ei tee yhtään pahaa ja musta ihmisiä on tosi kiva seurata. Voisin esim istua baarissa ja vaan kuunnella viereistä pöytää et mitä ne rupattelee :D
20.6.2015
Koulukiusaamisen vaikutus ihmiseen
Hulluksko tässä on tulossa kun jo toista blogitekstiä raapustan kesäkuulle ja vielä peräkkäisiltä päiviltä, mutta minkäs voi kun nyt on aikaa kirjoittaa.
Mitenkä koulukiusaaminen on vaikuttanut muhun? En halua oikeastaan nähä ketään ala/ylä/lukio aikasia luokkakavereita. On joitain joiden kanssa voin vaihtaa muutaman sanan ja tervehtiä, mutta enemmistö on sellasia joihin en haluais törmätä ikinä yhtään missään. Toki tervehdin, jos joku tervehtii ensin, mutta mielummin esim kaupassa haen jonkun tavaran myöhemmin, jos siinä tököttää joku jota en halua nähdä. Yhdessä vaiheessa meinas jäädä ostokset kauppaan, kun kaupassa yks kassa käytössä ja siinä on yks vihaamista ihmisistäni. Tehtiinkin usein niin, et otin kassalla auton avaimet jätkältä ja kävelin vaan pois. En ymmärrä miks niitä roikkuu mun facebook-kavereina. Lähinnä kai sen takia, että en halua alkaa selaan kaikkia lävitte ja poisteleen niitä. Tiedä vaikka tulis jotain takaumia kouluajoista. Ja pystyn iloitteen niiden epäonnesta, kun saan tietää siitä facebookissa.
Oon myös tosi huono olemaan itteeni nuorempien kanssa. Ajattelen aina mitä ne musta ajattelee ja tuntuu, että ne puhuu musta koko ajan paskaa. Oon koko ajan tosi varpaillani. Voin olla jonkun mielestä tosi ilonen ja avoin, mutta oon koko ajan tosi ahdistunut. Mun on aina ollut helppo puhua itestäni kaikkea mitä on ollut (viiltely yms, Haamu on se josta jätän puhumatta), mutta en silti oikein luota ihmisiin. Analysoin tosi paljon kaikkien sanomisia - onko niissä jotain piilomerkityksiä. Jos jossain seisoskelee joku porukka niin heti ajattelen, että siellä ne mua haukkuu. Joku poikkipuolinen sana niin voin ottaa tosi pahasti itteeni. Teki se kiusaaminen mun itsetuntooni hirvittävän kolauksen.
Ja kaikessa kauheudessaan oon aina tosi tyytyväinen, jos luen facebookista tai kuulen, että jollekin niistä on sattunut jotain paskaa (sellasia elämän pieniä vastoinkäymisiä yms, en nyt silti mitään onnettomuuksia niille toivo). Melkein tekee mieli nauraa paskasta naurua ja todeta, että ihan oikein sulle. Tai jos joku niistä on valittanut kuinka yksin on, kun ei päässyt johkin leffaan joittenkin parhaitten kaveriensa kanssa. Ei tollanen yksittäinen yksin jääminen oo mitään sen rinnalla, että oot neljä vuotta koulussa eikä sulle puhu oikeestaan kun yks ihminen. Tosin vikana vuotena tais alkaa puhuun kaks muutakin ja ysin ja lukion vaihteessa oli se kaveri, joka kuoli.
Joku sano, että tää katkeruus haihtuu ajan kanssa. Ehkä. Ehkä ei. Kai se joskus helpottuu?
Ai niin. Olin joskus viime vuoden lopulla yhellä työttömyyskurssilla ja sit siellä oli yks mua vuoden tai kaks nuorempi likka. En alusta alkaen tykännyt siitä. Ihan mulkun olonen, ylimielinen ja niin edelleen. En muista mitä puhuttiin, mutta keskustelu meni ryhmän kesken koulukiusaamiseen. Ja tää likka sano, että HÄN ON KOULUKIUSAAJA. Mulla kärähti niin kiinni. Sanoin, että mulla ei oo mitään arvostusta koulukiusaajia kohtaan, että sellasilla ihmisillä ei oo mulle mitään merkitystä. Joo oli rumasti sanottu yms, mutta mulla ei oo mitään arvostusta koulukiusaajia kohtaan. Ne ei ymmärrä kuinka ne tuhoo toisen elämän. En oikeasti ihmettele, että jotkut tekee itsemurhan koulukiusaamisen takia. Ja kun luen omaa blogiani ja päiväkirjojani kouluajalta niin välillä ihmettelen, että itekään oon tässä. Siitä kiittäminen on jätkää ja jätkän kavereita ja parasta likkakaveria. Mä toivon, että ne ihmiset - jotka ajaa jonkun tekemään itsemurhan koulukiusaamisen takia - muistaa sen asian koko loppuelämänsä ja katuu sitä vielä kuolinvuoteellaankin. Multa ei heru minkäänlaista anteeks antoa sellasille ihmisille.
Terveisin katkeroitunut paska
Mitenkä koulukiusaaminen on vaikuttanut muhun? En halua oikeastaan nähä ketään ala/ylä/lukio aikasia luokkakavereita. On joitain joiden kanssa voin vaihtaa muutaman sanan ja tervehtiä, mutta enemmistö on sellasia joihin en haluais törmätä ikinä yhtään missään. Toki tervehdin, jos joku tervehtii ensin, mutta mielummin esim kaupassa haen jonkun tavaran myöhemmin, jos siinä tököttää joku jota en halua nähdä. Yhdessä vaiheessa meinas jäädä ostokset kauppaan, kun kaupassa yks kassa käytössä ja siinä on yks vihaamista ihmisistäni. Tehtiinkin usein niin, et otin kassalla auton avaimet jätkältä ja kävelin vaan pois. En ymmärrä miks niitä roikkuu mun facebook-kavereina. Lähinnä kai sen takia, että en halua alkaa selaan kaikkia lävitte ja poisteleen niitä. Tiedä vaikka tulis jotain takaumia kouluajoista. Ja pystyn iloitteen niiden epäonnesta, kun saan tietää siitä facebookissa.
Oon myös tosi huono olemaan itteeni nuorempien kanssa. Ajattelen aina mitä ne musta ajattelee ja tuntuu, että ne puhuu musta koko ajan paskaa. Oon koko ajan tosi varpaillani. Voin olla jonkun mielestä tosi ilonen ja avoin, mutta oon koko ajan tosi ahdistunut. Mun on aina ollut helppo puhua itestäni kaikkea mitä on ollut (viiltely yms, Haamu on se josta jätän puhumatta), mutta en silti oikein luota ihmisiin. Analysoin tosi paljon kaikkien sanomisia - onko niissä jotain piilomerkityksiä. Jos jossain seisoskelee joku porukka niin heti ajattelen, että siellä ne mua haukkuu. Joku poikkipuolinen sana niin voin ottaa tosi pahasti itteeni. Teki se kiusaaminen mun itsetuntooni hirvittävän kolauksen.
Ja kaikessa kauheudessaan oon aina tosi tyytyväinen, jos luen facebookista tai kuulen, että jollekin niistä on sattunut jotain paskaa (sellasia elämän pieniä vastoinkäymisiä yms, en nyt silti mitään onnettomuuksia niille toivo). Melkein tekee mieli nauraa paskasta naurua ja todeta, että ihan oikein sulle. Tai jos joku niistä on valittanut kuinka yksin on, kun ei päässyt johkin leffaan joittenkin parhaitten kaveriensa kanssa. Ei tollanen yksittäinen yksin jääminen oo mitään sen rinnalla, että oot neljä vuotta koulussa eikä sulle puhu oikeestaan kun yks ihminen. Tosin vikana vuotena tais alkaa puhuun kaks muutakin ja ysin ja lukion vaihteessa oli se kaveri, joka kuoli.
Joku sano, että tää katkeruus haihtuu ajan kanssa. Ehkä. Ehkä ei. Kai se joskus helpottuu?
Ai niin. Olin joskus viime vuoden lopulla yhellä työttömyyskurssilla ja sit siellä oli yks mua vuoden tai kaks nuorempi likka. En alusta alkaen tykännyt siitä. Ihan mulkun olonen, ylimielinen ja niin edelleen. En muista mitä puhuttiin, mutta keskustelu meni ryhmän kesken koulukiusaamiseen. Ja tää likka sano, että HÄN ON KOULUKIUSAAJA. Mulla kärähti niin kiinni. Sanoin, että mulla ei oo mitään arvostusta koulukiusaajia kohtaan, että sellasilla ihmisillä ei oo mulle mitään merkitystä. Joo oli rumasti sanottu yms, mutta mulla ei oo mitään arvostusta koulukiusaajia kohtaan. Ne ei ymmärrä kuinka ne tuhoo toisen elämän. En oikeasti ihmettele, että jotkut tekee itsemurhan koulukiusaamisen takia. Ja kun luen omaa blogiani ja päiväkirjojani kouluajalta niin välillä ihmettelen, että itekään oon tässä. Siitä kiittäminen on jätkää ja jätkän kavereita ja parasta likkakaveria. Mä toivon, että ne ihmiset - jotka ajaa jonkun tekemään itsemurhan koulukiusaamisen takia - muistaa sen asian koko loppuelämänsä ja katuu sitä vielä kuolinvuoteellaankin. Multa ei heru minkäänlaista anteeks antoa sellasille ihmisille.
Terveisin katkeroitunut paska
19.6.2015
Sekaisia ajatuksia hullun myllystä
Siitä on 10vuotta, kun alettiin viestittelemään & puhumaan Haamun kanssa. Ei varmaan ihan päivälleen, mutta sekin oli juhannuksena. Välissä oli pitkä tauko ja sitten tuli hullu kesä, kun pyörin jätkän, Haamun ja työkaverin kanssa. En tiennyt mistään mitään. Tai mitä haluan kenestäkin. Erottiin jätkän kanssa, koska sen armeija alko. Työkaveri lähti syksyllä eri paikkakunnalle. Lukion viimeinen vuosi taisi alkaa. Opin olemaan suurimman osan ajastani yksin. Kävin välillä Haamun luona. Se oli se kesä kun musta tuli täysi-ikäinen eli viisas aikuinen. Eikös kuullostakin siltä? Koomisinta oli, että kaikki kolme tiesivät edes jollain asteella toisistaan. Ai niin ja olihan siinä vielä yks neljäskin. Tosin en kuollaksenikaan muista teinkö sen kanssa jotain silloin syksyllä vai joskus muullon? Koska oon virheitä tehnyt muullonkin elämässäni. Ihminen, josta oon etääntynyt niin paljon, että en ikinä olis uskonut. Tai no uskoin, en vain halunnut uskoa. Eipä ole kauheasti sen muuton jälkeen kutsua tullut sinne suuntaan ja mekin täällä tunnutaan olevan vain pakollinen paha.
Huomasimpa, että mun hullusta kesästäni ei löydy blogista tekstiä yhtään. Se taisi olla se kesä kun kirjoitin kaiken paperille, koska en ikinä kerinnyt koneelle. Ja nyt oon päästäni sulkenut koko kesän tapahtumat aika hyvin ulos ja en osaa sanoa siitä oikein mitään.
Olin töissä 6päivää viikossa koko kesän. Siinä sivussa yritin pitää yllä jotain kolmen eri ihmisen kanssa - en oikein ees tiiä mitä se oli. Jätkästä olin just eronnut, silti oltiin sen kanssa tekemisissä viikonloppusin. Työkaverin kanssa tuli hengailtua (yllättäen) töissä ja myös töiden ulkopuolella. En kyl kuollaksenikaan tajua miten on missään keritty käymään ja onko meillä muka joskus ollut samaan aikaan vapaata - mihinkä aikaan? Muistan et käytiin senkin kanssa kaupungissa, mutta millon sellaselle on ollut aikaa? Toinen meinaan teki aamut ja toinen illat ja sit iltasella hengattiin.
Jossain siinä sivussa kerkisin Haamuakin näkemään lähinnä ilta-yö-aikaan. Puhuttiin tosi paljon. Ja kaikista eniten mua on tosta kesästä jäänyt yllättäen häirittemään Haamu ja sen puheet. Kuinka se rakastaa mua eikä tahdo mulle ikinä pahaa. Sit se ei kuitenkaan ollut koskaan kauheen innokas ottaan vastaan mun suunnasta alotteita. Haastoi käymään ja jos olin tulossa omaehtoisesti joskus niin jätti vastaamatta viesteihin. Ja minä tanssin sen pillin mukaan. Silti edelleen oon tällänen idiootti. Antaisin kaiken vaan olla. Suurinta osaa maailman ihmisistä vihaisin tollasen takia, mut Haamu on Haamu. Sille antaisin varmaan mitä tahansa anteeks. "Kyl mä sua tuen, ei sun tartte ikinä olla yksin". Ja paskat. Silti sillä oli kaikki ne välissä olleet vuodet mun numeroni tallessa, et kun vaan aika on kypsä niin hän ottaa yhteyttä. Minä yritin saada sen numeroa pariinkin otteeseen erilaisin syin jostain (joista toinen oikeasti oli hyvä syy ja siinä sivussa olisin saanut Haamun numeron), mutta sit vaan luovutin. Sit se yhtäkkiä soittaakin ja alkaa pitään yhteyttä. Vähemmästäkin tällänen herkkä mieli järkkyy, kun ensimmäiseltä elämän rakkaudelta alkaakin pitkän ajan jälkeen tuleen viestejä ja rakkauden tunnustuksia, koska nyt MEILLÄ olisi oikeasti mahdollisuus - olisinko valmis tarttumaan siihen?
Tiedän, että olisin tarttunut tilaisuuteen, jos olisin tiennyt, et voin uskoa joka sanaan. Olisin varmaankin pistänyt koko elämäni likoon vain Haamun takia, mut ei - en siedä sitä, et mulle vastataan vaan silloin kun itseä huvittaa ja silti uskotellaan jotain muuta. Pistin jonkun viestin sille joskus silloin hullun kesän jälkeisenä syksynä eikä Haamu vastannut siihen eikä soittanut (eikä ollut sit ainut kerta). Päätin, että antaa olla. En kuullut siitä mitään enkä ottanut siihen enää yhteyttä. Seuraavana kesänä kävin sitä moikkaan omatoimisesti, mutta ei siitä mitään kuulunut sit sen aloitteesta. Viime kesänäkin taisin käydä. Se sanoi mulle, että hän onkin miettinyt et tuutko häntä kattomaan. Ja minä sanoin lähtiessä, et sen näkeminen tuntuu edelleenkin et ei pitäs tuntua. Eipä se tainnut kun todeta "niin" ja minä kävelin "heippa lähen nyt"-asenteella pois.
Johtuukohan tää tosta helvetin tunteita herättävästä kirjasta jonka luin, että ajattelen Haamua? Ja sit naureskelin ihmisille, että vitunko väliä on et viettää juhannuksen yksin. Mäkin olen yksin. Jätkä on töissä juhannuksen ja oon ite eri paikkakunnalla töissä yksin. Vähän ennen kun aloin kirjottaan alkoi tuntumaan pahalta olla yksin, kun näkee facebookin täynnä "JEE huippuu olla frendien kaa grillaan". Sama tunne tulee ystävänpäivästä, kun tajuaa kuinka vähän oikeasti on kavereita. Joku muukin päivä taisi olla? Olisko ollut vappu? Yleensäkin sellaset juhla(pyhä)päivät, jolloin ihmiset kokoontuu porukalla. Jos minä ikinä kokoonnun porukalla niin se on jätkä ja jokunen jätkän kaveri, osa voi olla sellasia joita en paremmin ees tunne. Ei mulla oo kavereita ketä pyytää. No, paras likkakaveri, mut en usko, et se tuntis olonsa kauheen kotosaks itteensä nuorempien kloppien kanssa, jotka ei osaa käyttäytyä :D
Toisaalta parasta on se, että mun kaverini ei ole vaan kavereita vaan ystäviä. Ei oo mitään turhia siipeilijöitä. Paras likkakaveri on edelleen paras ja paras kaverijätkä. Mut parhaan kaverijätkän kans oon etääntynyt aivan liikaa. Tai musta tuntuu, et siitä on tullut aika kaupunkilainen ja meijjän ajatusmaailmat ei kohtaa enää niinkun ennen. Aiemmin oltiin kun paita ja perse. Ei enää. Tuntuu et en osaa enää puhua sen kanssa. Aiemmin jaettiin kutakuinkin kaikki. Toki edelleenkin puhutaan, mut se on niin eri. Aiemmin voitiin pistää tyyliin 100 tekstiviestiä päivässä eikä tehnyt ees tiukkaa. Nykyään hyvä jos ees joka kuukausi kuulee toisesta. Mut tiedän, että parhaalle kaverijätkälle ja parhaalle likkakaverille voin soittaa koska tahansa. Aina kun siltä tuntuu. Miks en siis soita sillon kun siltä tuntuu? Miks märehdin liikaa yksikseni asioita, kun voisin soittaa? Jätkällekin voisin soittaa koska vaan. Nykyään on vaan jotenkin isompi kynnys ottaa yhteyttä muihin.
Sinäänsä kiva olla välillä ihan oikeasti yksinkin, vaikka vähän tuntuukin, että kuppi menee nurin. Voi esim lukea sitä porun aiheuttamaa kirjaa, joka kuormittaa ihan hirveästi. Helvetin hyvä kirjahan se on, ei siinä mitään.
Huomasimpa, että mun hullusta kesästäni ei löydy blogista tekstiä yhtään. Se taisi olla se kesä kun kirjoitin kaiken paperille, koska en ikinä kerinnyt koneelle. Ja nyt oon päästäni sulkenut koko kesän tapahtumat aika hyvin ulos ja en osaa sanoa siitä oikein mitään.
Olin töissä 6päivää viikossa koko kesän. Siinä sivussa yritin pitää yllä jotain kolmen eri ihmisen kanssa - en oikein ees tiiä mitä se oli. Jätkästä olin just eronnut, silti oltiin sen kanssa tekemisissä viikonloppusin. Työkaverin kanssa tuli hengailtua (yllättäen) töissä ja myös töiden ulkopuolella. En kyl kuollaksenikaan tajua miten on missään keritty käymään ja onko meillä muka joskus ollut samaan aikaan vapaata - mihinkä aikaan? Muistan et käytiin senkin kanssa kaupungissa, mutta millon sellaselle on ollut aikaa? Toinen meinaan teki aamut ja toinen illat ja sit iltasella hengattiin.
Jossain siinä sivussa kerkisin Haamuakin näkemään lähinnä ilta-yö-aikaan. Puhuttiin tosi paljon. Ja kaikista eniten mua on tosta kesästä jäänyt yllättäen häirittemään Haamu ja sen puheet. Kuinka se rakastaa mua eikä tahdo mulle ikinä pahaa. Sit se ei kuitenkaan ollut koskaan kauheen innokas ottaan vastaan mun suunnasta alotteita. Haastoi käymään ja jos olin tulossa omaehtoisesti joskus niin jätti vastaamatta viesteihin. Ja minä tanssin sen pillin mukaan. Silti edelleen oon tällänen idiootti. Antaisin kaiken vaan olla. Suurinta osaa maailman ihmisistä vihaisin tollasen takia, mut Haamu on Haamu. Sille antaisin varmaan mitä tahansa anteeks. "Kyl mä sua tuen, ei sun tartte ikinä olla yksin". Ja paskat. Silti sillä oli kaikki ne välissä olleet vuodet mun numeroni tallessa, et kun vaan aika on kypsä niin hän ottaa yhteyttä. Minä yritin saada sen numeroa pariinkin otteeseen erilaisin syin jostain (joista toinen oikeasti oli hyvä syy ja siinä sivussa olisin saanut Haamun numeron), mutta sit vaan luovutin. Sit se yhtäkkiä soittaakin ja alkaa pitään yhteyttä. Vähemmästäkin tällänen herkkä mieli järkkyy, kun ensimmäiseltä elämän rakkaudelta alkaakin pitkän ajan jälkeen tuleen viestejä ja rakkauden tunnustuksia, koska nyt MEILLÄ olisi oikeasti mahdollisuus - olisinko valmis tarttumaan siihen?
Tiedän, että olisin tarttunut tilaisuuteen, jos olisin tiennyt, et voin uskoa joka sanaan. Olisin varmaankin pistänyt koko elämäni likoon vain Haamun takia, mut ei - en siedä sitä, et mulle vastataan vaan silloin kun itseä huvittaa ja silti uskotellaan jotain muuta. Pistin jonkun viestin sille joskus silloin hullun kesän jälkeisenä syksynä eikä Haamu vastannut siihen eikä soittanut (eikä ollut sit ainut kerta). Päätin, että antaa olla. En kuullut siitä mitään enkä ottanut siihen enää yhteyttä. Seuraavana kesänä kävin sitä moikkaan omatoimisesti, mutta ei siitä mitään kuulunut sit sen aloitteesta. Viime kesänäkin taisin käydä. Se sanoi mulle, että hän onkin miettinyt et tuutko häntä kattomaan. Ja minä sanoin lähtiessä, et sen näkeminen tuntuu edelleenkin et ei pitäs tuntua. Eipä se tainnut kun todeta "niin" ja minä kävelin "heippa lähen nyt"-asenteella pois.
Johtuukohan tää tosta helvetin tunteita herättävästä kirjasta jonka luin, että ajattelen Haamua? Ja sit naureskelin ihmisille, että vitunko väliä on et viettää juhannuksen yksin. Mäkin olen yksin. Jätkä on töissä juhannuksen ja oon ite eri paikkakunnalla töissä yksin. Vähän ennen kun aloin kirjottaan alkoi tuntumaan pahalta olla yksin, kun näkee facebookin täynnä "JEE huippuu olla frendien kaa grillaan". Sama tunne tulee ystävänpäivästä, kun tajuaa kuinka vähän oikeasti on kavereita. Joku muukin päivä taisi olla? Olisko ollut vappu? Yleensäkin sellaset juhla(pyhä)päivät, jolloin ihmiset kokoontuu porukalla. Jos minä ikinä kokoonnun porukalla niin se on jätkä ja jokunen jätkän kaveri, osa voi olla sellasia joita en paremmin ees tunne. Ei mulla oo kavereita ketä pyytää. No, paras likkakaveri, mut en usko, et se tuntis olonsa kauheen kotosaks itteensä nuorempien kloppien kanssa, jotka ei osaa käyttäytyä :D
Toisaalta parasta on se, että mun kaverini ei ole vaan kavereita vaan ystäviä. Ei oo mitään turhia siipeilijöitä. Paras likkakaveri on edelleen paras ja paras kaverijätkä. Mut parhaan kaverijätkän kans oon etääntynyt aivan liikaa. Tai musta tuntuu, et siitä on tullut aika kaupunkilainen ja meijjän ajatusmaailmat ei kohtaa enää niinkun ennen. Aiemmin oltiin kun paita ja perse. Ei enää. Tuntuu et en osaa enää puhua sen kanssa. Aiemmin jaettiin kutakuinkin kaikki. Toki edelleenkin puhutaan, mut se on niin eri. Aiemmin voitiin pistää tyyliin 100 tekstiviestiä päivässä eikä tehnyt ees tiukkaa. Nykyään hyvä jos ees joka kuukausi kuulee toisesta. Mut tiedän, että parhaalle kaverijätkälle ja parhaalle likkakaverille voin soittaa koska tahansa. Aina kun siltä tuntuu. Miks en siis soita sillon kun siltä tuntuu? Miks märehdin liikaa yksikseni asioita, kun voisin soittaa? Jätkällekin voisin soittaa koska vaan. Nykyään on vaan jotenkin isompi kynnys ottaa yhteyttä muihin.
Sinäänsä kiva olla välillä ihan oikeasti yksinkin, vaikka vähän tuntuukin, että kuppi menee nurin. Voi esim lukea sitä porun aiheuttamaa kirjaa, joka kuormittaa ihan hirveästi. Helvetin hyvä kirjahan se on, ei siinä mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)