Kannattaa tervehtiä

Käännyin aamulla yhdestä risteyksestä ja näin, että Haamu oli tulossa autolla. Oltiin aika likettäin siinä risteyksellä ja en tiedä tiesikö se, että se olin minä, mutta minä ainakin tiesin sen, että se oli se. Noh, sivuutin tän ja annoin asian olla.

Ehkä tunti sen jälkeen menin kauppaan. Kaikki oli hyvin. Ei mitään ongelmaa. Olin menossa hakemaan korppujauhoja ja Haamu tuli samalle käytävälle. Näin sen jo kaukaa ja katsoin sitä kerran, se ei katsonut joten en tervehtinyt sitä. Tiedostin koko ajan, että se seisoi noin metrin päässä selkäni takana, kun kurkottelin korppujauhoja jostain ylähyllyltä. Annoin olla ja olin niinkun en olis huomannut sitä ollenkaan. Kauhea tärinä päällä lähdin kohti kassaa ja Haamu tuli kohta perässä, yks ihminen tuli meidän väliin kassalla. Olin kassalla jo tosi hermostunut. Tiesin vain, että Haamu on niin likellä, vaikka olin koko reissun niinkun en olis sitä nähnyt ollenkaan.

Ostosten maksu meni päin vittua, kone ei tunnistanut korttia ja sen kanssa piti säätää. Olin ihan kiljuvan punainen - en sen takia, että kortti ei meinannut toimia vaan sen, että Haamu oli siinä. Kauhea tärinä. Jännitys. Ahdistus. Jotain etäisesti paniikkia muistuttavaa. Sain ostokseni maksettua ja yritin kovaa kyytiä lapata niitä pussiin - no yllätys et ne ostoksetkaan ei meinannut osua pussiin ja ei ainakaan pysyä siellä. Ja kauhea tärinä käsissä. Vapisin varmaan koko ihminen siinä seistessäni. Halusin vaan äkkiä pois kassalta, koska muuten Haamu olisi kohta kävellyt mun selkäni takaa ohitse. Kerkisin ennen sitä ja kauheaa kyytiä autolle. Ja sit halusin vaan äkkiä parkkipaikalla pois, et mun ei tartte enää tervehtiä sitä autostakin.

En oikeestaan ees tiedä tajusko Haamu et näin sen. Tosin jos se yhtään katto mun elekieltä niin varmaan tajus, kun olin ihan kirkuvan punanen ja kroppa tärisi kun pahemmassakin krapulassa.

Mä tervehdin Haamun aina. En toki aina mitenkään suuri eleisesti, mutta tervehdin. Nyt en tervehtinyt. Pitkään aikaan en oo mennyt noin kipsiin sen näkemisestä. Johtuiko tää kaikki siitä et jätin sen tervehtimättä siellä korppujauhojen luona? Ja olin niinkun en olis nähnytkään sitä? Vai siitä, että näin sen aamulla jo kerran (tai tiedostin sen olemassa olon)? Käsittämätöntä kuinka se vaikutti. Istuin autossa ajellen kotio ja tärisin vaan. Se tunne. Se oli outo. En oikein tiedä ahdistikokaan vai mitä, jännitti? Miksi? Miks mun pitäisi jännittää Haamun näkemistä kaupassa?

Juuri päivä tai pari päivää sit ajattelin, että eipä oo tuntunut miltään Haamun suhteen enkä oo pitkään aikaan uhrannut sille ajatustakaan. Tai niinkun sillain, et sen olemassa olo olis jotenkin erityisesti vaikuttanut tai tuntunut joltain. Sit tulee tällänen paniikki. Soitin jätkällekin autosta, et vedin ihan kipsiin kun näin Haamun kaupassa ja sanoin sille sitä, et johtuko se vaan siitä, että en tervehtinyt sitä. Kyllä voi ihmistä häiritä, et ei tervehtinyt kaupassa.... Oliskohan tältäkin välttynyt kun olis hihkassu vaan "moi".

Eli taidan vastaisuudessakin tervehtiä sen.

Niin yksin

Miten musta tuntuukin, et oon niin kauhean yksin. Onhan mulla jätkä ja jätkän kaverit, mut en mäkään niistä kuin yhden enää tätä nykyä laske oikeasti myös omaksi kaverikseni. Yks niistä tuntuu olevan sellainen, että ei halua olla missään tekemisissä tänne suuntaan. Koskaan ei voi tulla, jos ei muuten oo tulossa ja ei ees tupareihin pystynyt tulemaan tai saati ilmottamaan ettei oo tulossa. Sit joo on yks sellanen kaveri jonka vois laskea jätkän ja mun yhteiseksi kaveriksi. Sillä vaan menee aina kaikki muut kaverit meidän eelle. Samainen kaveri, jonka ei tehnyt yhtään vaikeaa jättää mua yksin baariin, kun piti mennä jotain muuta kaveria moikkaamaan.

Parasta likkakaveria oon kaks kertaa haastanut käymään tänne ja en oo saanut niihin viesteihin mitään vastausta. Tosin tän viimesimmän pistin vaan 1½h sit et eihän sitä tiedä vaikka vielä vastaiskin. Olis ihan kiva, jos se pääsis kattomaan mun ja jätkän omaa yhteistä kotia. En tosin usko, et tässä olis mitään muuta kun se et se ei olis huomannut. Harmittaa silti. Ainakin nyt. Ehkä tunnin ja parin päästä ei enää, nyt kun vaan kaikki tuntuu taas kaatuvan niskaan.

Ootan aina ihan hulluna vapaapäiviä. Sit ne menee aina tähän. Istun koirien kanssa kotona tekemättä mitään, jos jätkä on töissä. Jätkä onkin mun elämäni ja varmasti paras ystäväni. Ainut jolle oikeasti tulee nykyään kerrottua ihan kaikki. Ainut, joka on suurimmaks osaks ees läsnä. Musta on loppujen lopuks aika naurettavaa, että jos mun pitäs mistään puhua niin se pyörii aikalailla työn ympärillä. Kun koskaan ei oo mitään muuta.

Ammattikouluaikaset luokkakavereihin ei tuu pidettyä oikein mitään yhteyttä. Välillä näkee, et ne hengaa jossain isommalla porukalla ja kukaan ei oo ees pyytänyt mukaan. Esim nytkin pari viikkoa sit ne oli tästä noin 50km päässä (joka on siis tosi likellä, kun yleensä välimatkaa on joku reilusti yli 100km tai useempi sata) jonkinlaisella porukalla eikä siihen ketään muita sit oltukaan kyselty mukaan. Harmittaa, kun luulin, et ne olis ollut hyviäkin kavereita. Ja sit harmittaa myös se, et kun pari kertaa kesällä olis pidetty jotain isommalla porukalla, jonne pyydettiinkin väkeä niin en päässyt, kun oli töitä.

Näin aamulla vielä ihan outoo unta, kun yritin nukkua. En muista siitä unesta mitään muutakuin sen, et oltiin varmaan baarissa jätkän kanssa ja lähettiin sieltä niin Haamu meni ohitte. Halusin niin lähteä Haamun perään ja jutella sille, mutta näin jätkän ilmeestä, et jos nyt lähen niin enää ikinä ei oo takas tulemista. Olipa uni ja olipa siihen taas mukava herätä.

Haamu varmaan kummittelee mun päässä siks, et se on tosi monta kertaa tullut mua nyt autolla vastaan. Se varmaan hoitaa jotain työkuljetusta just samaan aikaan kun mää pääsen töistä ja sit se tulee usein vastaan, jos lähen eri suuntaan kuin kotio.

Oli ihana yks päivä, kun olin kun myrskyn merkki. Riehuin kun pahempikin riidanhaastaja. Kaikki vitutti ja varmaan sit myös väsyttikin. En ees tiedä mikä niin ärsytti. Valitin kaikesta ja rähjäsin. Jätkä sit vaan oli "Tuu tänne" ja minä oikein kiukkusena "MIKS??" ja menin kuitenkin niin se vaan halas ja sit vaan itkin siinä. Sanoin sit, et varmaan vaan väsyttää ja ärsyttää kun mikään ei valmistu. Jätkä vaan sano sit, et niinhän ajattelikin. Sit kaikki oli taas hyvin. Mut on niin ihana, kun jätkä osaa rauhottaa noi tilanteet usein. Toki on silläkin huonoja päiviä ja sit se menee tappeluks, mut harvemmin noi menee tappeluks.

On mulla vain ihana jätkä ♥ 

Ja pitääpä vielä taivastella, että herran jestas onko siitä noin kauan kun Haamun piti soittaa. Noh, eipä ole kuulunut.

Jos nyt yrittäisi ryhdistäytyä.

Liianko väsynyt?

Ensimmäiseksi voin sanoa ettei ole puhelua kuulunut. Melkein olisin yllättynyt jos olisi kuulunut.

Haluaisin kauheasti olla tehokas ja tehdä kaikkea, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan en vaan jaksa. Nytkin meinasin katsella ottamiani kuvia lävitse, poistella huonot ja ehkä inasen fiksata niitä paremmaksi ja sit julkasta, mutta ei vaan jaksa. Kuvia on kaikessa yksinkertasuudessaan vitusti liikaa, että saisin niitä käytyä lävitse ja julkaistua ne ajoissa. Tai eihän niille kukaan ole mitään takarajaa asettanut muuta kuin minä itse. Ja itsellenihän minä kuvaan, joten miksi ottaa siitäkin niin hirveä stressi?

Tuntuu taas, et oon vaan liian väsynyt. Oon kahminut itelleni kaikkee liikaa vapaapäiville ja en kerkiä missään välissä lepään ja sit töiden välissä yritän välillä tehdä aivan liikaa, kun pitäis vaan levätä. Itken taas liian herkästi. Kaikesta. Pienetkin asiat saa itkemään.

Sellasta. Jos yrittäis nukkua pahan pois.

Kätevä vehje tuo puhelin

Ja nytkö olen maailman tehokkain kirjottaja! Voin siis hyvillä mielin pitää jonkun ½-vuoden tauon.

Oon miettinyt jo pisempään, että soittaisin Haamulle. Eilen sen tein. Ja haha sillä ei ollut tallessa mun numeroa puhelimessa! Keskustelun alku oli kuka kuinkin sellainen
Haamu: "vastaa virallisesti sukunimellä"
Minä: "Moi!"
Haamu: "Kuka siellä on?"
Minä: "Etkö tiiä?"
Haamu: "En."
Minä: "Etkö oikeesti tunnista?"
Haamu (ehkä inasen jo hermostuen): "En."
Minä: "Veera"
Haamu: "VEERA!"
Oon saanut tosta pätkästä hulvattomasti hupia tänä aamuna, vaikka siinä ei sinäänsä mitään ihmeellistä ole. Ehkä se yllättyneisyys mikä kuulu puhelimen lävitte?

Puhelu pätki ihan hirveesti ja muuta liipalaapaa. Numeroni oli vanhassa puhelimessa - en yhtään ihmettele tietäen sen numeroiden säilytyksen (niitä on aivan saatanasti). Haamu sit ehdotti, että soittasin joku toinen kerta, et kuuluiskin jotain. Ehdotin takaisin, että hää voi soittaa. Ja lupasi soittaa. Sit en nukkunutkaan koko yönä, kun sen puhelun jälkeen vaan naureskelin ja purkaantu se kaikki stressi mikä siinä oli soittaa sille. Steppasin hetken kämppää ympäri ja sen jälkeen makasin vaan 2h sängyssä hirveessä tunnemyrskyssä. Kerroin mm. jätkälle, et soitin Haamulle ja et rakastan jätkää ja en tiiä itekkään miks tää on taas niin vaikeeta. Ja minä harvoin sanon jätkälle rakastavani sitä, jätkä sitä useammin sanoo. Sit aloin jo melkein nukkumaan heräten tunnin välein ja töihin lähtiessä unta oli tosi huonona takana ehkä se 4½h.

Kyl me juteltiinkin. Oikeasti. Kerroin omasta sairastelustani ja et vähän on nyt jossain vikaa ja sitä tutkitaan. Sit se kerto omia kuulumisiaan. Varmaan yli puolet puhelusta oli hiljasuutta (epäilen vahvasti huonoa kenttää). Sanoin sille, et ei mullakaan sen numeroa oo puhelimessa, et ei tuu sellasia tuntemuksia et pitäis soittaa ja harkittemattomasti soittaa. Rehellisyys maan perii vai miten se oli?

Mut musta on maailman paras asia se, että voin jätkälle puhua ihan kaikesta eikä se vedä mitään vuosisadan kilareita siitä. Se, että pystyn just sanomaan Haamusta sen mitä ajattelen yms on tosi helpottavaa. Musta tuntuu et paras kaverijätkä ja paras likkakaveri on kuunnellut siitä jo kyllästymiseen asti. Jätkä ♥

Juomattomuus

Se on jännä kuinka ihmisten on välillä todella vaikea sulattaa sitä, että jotkut ihmiset ei juo. Välillä se tuntuu olevan myös jätkällekin ongelma. Tosin harvoin, mutta asia nousee yleensä silloin esille, jos naputan jotain sen juomisesta. Silloin taidan olla jollain asteella paha ihminen kun en juo. Tai maistanhan minä, mutta kun alkoholi on musta niin käsittämättömän pahaa ja siitä tulee heti niin helvetin huono olo. Kauheaa myrkkyä. Pakkoko sitä on sit juoda, jos ei siitä tykkää? Ei jätkäkään maista kun yhen oliivin sillon tällön (jos sitäkään), kun ei se niistä tykkää. Tuskimpa sille siitä ihan yhtä huono olo tulee kun mulle alkoholista. Rintakehää voi alkaa puristaan ja mahassa tuntuu aivan kauheelle. Ja pahaa se on. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Toisekseen haluan aina, että meillä on porukassa edes yksi ajokuntoinen. Tähän jätkä sanoi joskus tappellessa, että ambulanssi hakee. Minä totesin, että ei hae, jos koirille sattuu jotain. Mitäpäs minä teen, jos koira alkaa oleen jostain syystä sen olonen, että pakko saada eläinlääkäriin nyt heti? Eipä siinä kauheasti auta, kun kukaan ei pysty sitä sinne viemään ja mun koirani ei sen takia jää menemättä eläinlääkäriin, että kaikki olis liian tuiskeessa ajaakseen autoa. Joten yksi selväpäinen pitää olla.

"Alkoholi tekee ihmisistä sosiaalisempia". Noh, ei mulla oo mitään ongelmaa puhua vieraiden ihmisten kanssa, jos ne tulee jotain höpöttään. Itse en tosin sellasten seuraan hakeudu eikä mulla nyt mitään tarvetta ole kännisten ihmisten kanssa rupatella, mutta voin rupatella jos juttua syntyy. Eikä oikeastaan kukaan ikinä pyydä mukaan, kun en juo. Tosin eipä mulla olekaan niitä kavereita niin paljon, että ees kaipailisivat. Eli ei mua myöskään juomattomuuden takia pyydetä kännikuskiks.

Mulla ei yleisesti ottaen ole asennevammaa muiden juomiseen, mutta esim jätkää mun on tosi vaikee kattella kännissä. Tai siitä tulee niin törppö ja se heittää sellasta paskaa niskaan mitä ei selvinpäin heittäis. Ei se nyt mitenkään paha oo, mutta sellanen et alkaa sopivasti ärsyttään ja vituttaan, et voin ite mennä vaikka 10illalla nukkuun kun muut jatkaa bilettämistä. Tosin oon kyl myös sitä mieltä, että hauskanpitoon ei tartte alkoholia. Ja jos tarttee niin musta siitä pitäis huolestua. Jos aina pitää juua et on kivaa niin siinä kohtaa ei oo kaikki ihan hyvin. Sekin musta on myös merkki ongelmasta, jos on vaikea yleisesti ottaen olla juomatta. Toki ymmärrän, että sellaset jotka on tottunut juomaan niin niiden on vaikee olla muiden kännisten seassa juomatta. Munhan tällänen ei tee yhtään pahaa ja musta ihmisiä on tosi kiva seurata. Voisin esim istua baarissa ja vaan kuunnella viereistä pöytää et mitä ne rupattelee :D

Koulukiusaamisen vaikutus ihmiseen

Hulluksko tässä on tulossa kun jo toista blogitekstiä raapustan kesäkuulle ja vielä peräkkäisiltä päiviltä, mutta minkäs voi kun nyt on aikaa kirjoittaa.

Mitenkä koulukiusaaminen on vaikuttanut muhun? En halua oikeastaan nähä ketään ala/ylä/lukio aikasia luokkakavereita. On joitain joiden kanssa voin vaihtaa muutaman sanan ja tervehtiä, mutta enemmistö on sellasia joihin en haluais törmätä ikinä yhtään missään. Toki tervehdin, jos joku tervehtii ensin, mutta mielummin esim kaupassa haen jonkun tavaran myöhemmin, jos siinä tököttää joku jota en halua nähdä. Yhdessä vaiheessa meinas jäädä ostokset kauppaan, kun kaupassa yks kassa käytössä ja siinä on yks vihaamista ihmisistäni. Tehtiinkin usein niin, et otin kassalla auton avaimet jätkältä ja kävelin vaan pois. En ymmärrä miks niitä roikkuu mun facebook-kavereina. Lähinnä kai sen takia, että en halua alkaa selaan kaikkia lävitte ja poisteleen niitä. Tiedä vaikka tulis jotain takaumia kouluajoista. Ja pystyn iloitteen niiden epäonnesta, kun saan tietää siitä facebookissa.

Oon myös tosi huono olemaan itteeni nuorempien kanssa. Ajattelen aina mitä ne musta ajattelee ja tuntuu, että ne puhuu musta koko ajan paskaa. Oon koko ajan tosi varpaillani. Voin olla jonkun mielestä tosi ilonen ja avoin, mutta oon koko ajan tosi ahdistunut. Mun on aina ollut helppo puhua itestäni kaikkea mitä on ollut (viiltely yms, Haamu on se josta jätän puhumatta), mutta en silti oikein luota ihmisiin. Analysoin tosi paljon kaikkien sanomisia - onko niissä jotain piilomerkityksiä. Jos jossain seisoskelee joku porukka niin heti ajattelen, että siellä ne mua haukkuu. Joku poikkipuolinen sana niin voin ottaa tosi pahasti itteeni. Teki se kiusaaminen mun itsetuntooni hirvittävän kolauksen.

Ja kaikessa kauheudessaan oon aina tosi tyytyväinen, jos luen facebookista tai kuulen, että jollekin niistä on sattunut jotain paskaa (sellasia elämän pieniä vastoinkäymisiä yms, en nyt silti mitään onnettomuuksia niille toivo). Melkein tekee mieli nauraa paskasta naurua ja todeta, että ihan oikein sulle. Tai jos joku niistä on valittanut kuinka yksin on, kun ei päässyt johkin leffaan joittenkin parhaitten kaveriensa kanssa. Ei tollanen yksittäinen yksin jääminen oo mitään sen rinnalla, että oot neljä vuotta koulussa eikä sulle puhu oikeestaan kun yks ihminen. Tosin vikana vuotena tais alkaa puhuun kaks muutakin ja ysin ja lukion vaihteessa oli se kaveri, joka kuoli.

Joku sano, että tää katkeruus haihtuu ajan kanssa. Ehkä. Ehkä ei. Kai se joskus helpottuu?

Ai niin. Olin joskus viime vuoden lopulla yhellä työttömyyskurssilla ja sit siellä oli yks mua vuoden tai kaks nuorempi likka. En alusta alkaen tykännyt siitä. Ihan mulkun olonen, ylimielinen ja niin edelleen. En muista mitä puhuttiin, mutta keskustelu meni ryhmän kesken koulukiusaamiseen. Ja tää likka sano, että HÄN ON KOULUKIUSAAJA. Mulla kärähti niin kiinni. Sanoin, että mulla ei oo mitään arvostusta koulukiusaajia kohtaan, että sellasilla ihmisillä ei oo mulle mitään merkitystä. Joo oli rumasti sanottu yms, mutta mulla ei oo mitään arvostusta koulukiusaajia kohtaan. Ne ei ymmärrä kuinka ne tuhoo toisen elämän. En oikeasti ihmettele, että jotkut tekee itsemurhan koulukiusaamisen takia. Ja kun luen omaa blogiani ja päiväkirjojani kouluajalta niin välillä ihmettelen, että itekään oon tässä. Siitä kiittäminen on jätkää ja jätkän kavereita ja parasta likkakaveria. Mä toivon, että ne ihmiset - jotka ajaa jonkun tekemään itsemurhan koulukiusaamisen takia - muistaa sen asian koko loppuelämänsä ja katuu sitä vielä kuolinvuoteellaankin. Multa ei heru minkäänlaista anteeks antoa sellasille ihmisille.

Terveisin katkeroitunut paska

Sekaisia ajatuksia hullun myllystä

Siitä on 10vuotta, kun alettiin viestittelemään & puhumaan Haamun kanssa. Ei varmaan ihan päivälleen, mutta sekin oli juhannuksena. Välissä oli pitkä tauko ja sitten tuli hullu kesä, kun pyörin jätkän, Haamun ja työkaverin kanssa. En tiennyt mistään mitään. Tai mitä haluan kenestäkin. Erottiin jätkän kanssa, koska sen armeija alko. Työkaveri lähti syksyllä eri paikkakunnalle. Lukion viimeinen vuosi taisi alkaa. Opin olemaan suurimman osan ajastani yksin. Kävin välillä Haamun luona. Se oli se kesä kun musta tuli täysi-ikäinen eli viisas aikuinen. Eikös kuullostakin siltä? Koomisinta oli, että kaikki kolme tiesivät edes jollain asteella toisistaan. Ai niin ja olihan siinä vielä yks neljäskin. Tosin en kuollaksenikaan muista teinkö sen kanssa jotain silloin syksyllä vai joskus muullon? Koska oon virheitä tehnyt muullonkin elämässäni. Ihminen, josta oon etääntynyt niin paljon, että en ikinä olis uskonut. Tai no uskoin, en vain halunnut uskoa. Eipä ole kauheasti sen muuton jälkeen kutsua tullut sinne suuntaan ja mekin täällä tunnutaan olevan vain pakollinen paha.

Huomasimpa, että mun hullusta kesästäni ei löydy blogista tekstiä yhtään. Se taisi olla se kesä kun kirjoitin kaiken paperille, koska en ikinä kerinnyt koneelle. Ja nyt oon päästäni sulkenut koko kesän tapahtumat aika hyvin ulos ja en osaa sanoa siitä oikein mitään.

Olin töissä 6päivää viikossa koko kesän. Siinä sivussa yritin pitää yllä jotain kolmen eri ihmisen kanssa - en oikein ees tiiä mitä se oli. Jätkästä olin just eronnut, silti oltiin sen kanssa tekemisissä viikonloppusin. Työkaverin kanssa tuli hengailtua (yllättäen) töissä ja myös töiden ulkopuolella. En kyl kuollaksenikaan tajua miten on missään keritty käymään ja onko meillä muka joskus ollut samaan aikaan vapaata - mihinkä aikaan? Muistan et käytiin senkin kanssa kaupungissa, mutta millon sellaselle on ollut aikaa? Toinen meinaan teki aamut ja toinen illat ja sit iltasella hengattiin.

Jossain siinä sivussa kerkisin Haamuakin näkemään lähinnä ilta-yö-aikaan. Puhuttiin tosi paljon. Ja kaikista eniten mua on tosta kesästä jäänyt yllättäen häirittemään Haamu ja sen puheet. Kuinka se rakastaa mua eikä tahdo mulle ikinä pahaa. Sit se ei kuitenkaan ollut koskaan kauheen innokas ottaan vastaan mun suunnasta alotteita. Haastoi käymään ja jos olin tulossa omaehtoisesti joskus niin jätti vastaamatta viesteihin. Ja minä tanssin sen pillin mukaan. Silti edelleen oon tällänen idiootti. Antaisin kaiken vaan olla. Suurinta osaa maailman ihmisistä vihaisin tollasen takia, mut Haamu on Haamu. Sille antaisin varmaan mitä tahansa anteeks. "Kyl mä sua tuen, ei sun tartte ikinä olla yksin". Ja paskat. Silti sillä oli kaikki ne välissä olleet vuodet mun numeroni tallessa, et kun vaan aika on kypsä niin hän ottaa yhteyttä. Minä yritin saada sen numeroa pariinkin otteeseen erilaisin syin jostain (joista toinen oikeasti oli hyvä syy ja siinä sivussa olisin saanut Haamun numeron), mutta sit vaan luovutin. Sit se yhtäkkiä soittaakin ja alkaa pitään yhteyttä. Vähemmästäkin tällänen herkkä mieli järkkyy, kun ensimmäiseltä elämän rakkaudelta alkaakin pitkän ajan jälkeen tuleen viestejä ja rakkauden tunnustuksia, koska nyt MEILLÄ olisi oikeasti mahdollisuus - olisinko valmis tarttumaan siihen?

Tiedän, että olisin tarttunut tilaisuuteen, jos olisin tiennyt, et voin uskoa joka sanaan. Olisin varmaankin pistänyt koko elämäni likoon vain Haamun takia, mut ei - en siedä sitä, et mulle vastataan vaan silloin kun itseä huvittaa ja silti uskotellaan jotain muuta. Pistin jonkun viestin sille joskus silloin hullun kesän jälkeisenä syksynä eikä Haamu vastannut siihen eikä soittanut (eikä ollut sit ainut kerta). Päätin, että antaa olla. En kuullut siitä mitään enkä ottanut siihen enää yhteyttä. Seuraavana kesänä kävin sitä moikkaan omatoimisesti, mutta ei siitä mitään kuulunut sit sen aloitteesta. Viime kesänäkin taisin käydä. Se sanoi mulle, että hän onkin miettinyt et tuutko häntä kattomaan. Ja minä sanoin lähtiessä, et sen näkeminen tuntuu edelleenkin et ei pitäs tuntua. Eipä se tainnut kun todeta "niin" ja minä kävelin "heippa lähen nyt"-asenteella pois.

Johtuukohan tää tosta helvetin tunteita herättävästä kirjasta jonka luin, että ajattelen Haamua? Ja sit naureskelin ihmisille, että vitunko väliä on et viettää juhannuksen yksin. Mäkin olen yksin. Jätkä on töissä juhannuksen ja oon ite eri paikkakunnalla töissä yksin. Vähän ennen kun aloin kirjottaan alkoi tuntumaan pahalta olla yksin, kun näkee facebookin täynnä "JEE huippuu olla frendien kaa grillaan". Sama tunne tulee ystävänpäivästä, kun tajuaa kuinka vähän oikeasti on kavereita. Joku muukin päivä taisi olla? Olisko ollut vappu? Yleensäkin sellaset juhla(pyhä)päivät, jolloin ihmiset kokoontuu porukalla. Jos minä ikinä kokoonnun porukalla niin se on jätkä ja jokunen jätkän kaveri, osa voi olla sellasia joita en paremmin ees tunne. Ei mulla oo kavereita ketä pyytää. No, paras likkakaveri, mut en usko, et se tuntis olonsa kauheen kotosaks itteensä nuorempien kloppien kanssa, jotka ei osaa käyttäytyä :D

Toisaalta parasta on se, että mun kaverini ei ole vaan kavereita vaan ystäviä. Ei oo mitään turhia siipeilijöitä. Paras likkakaveri on edelleen paras ja paras kaverijätkä. Mut parhaan kaverijätkän kans oon etääntynyt aivan liikaa. Tai musta tuntuu, et siitä on tullut aika kaupunkilainen ja meijjän ajatusmaailmat ei kohtaa enää niinkun ennen. Aiemmin oltiin kun paita ja perse. Ei enää. Tuntuu et en osaa enää puhua sen kanssa. Aiemmin jaettiin kutakuinkin kaikki. Toki edelleenkin puhutaan, mut se on niin eri. Aiemmin voitiin pistää tyyliin 100 tekstiviestiä päivässä eikä tehnyt ees tiukkaa. Nykyään hyvä jos ees joka kuukausi kuulee toisesta. Mut tiedän, että parhaalle kaverijätkälle ja parhaalle likkakaverille voin soittaa koska tahansa. Aina kun siltä tuntuu. Miks en siis soita sillon kun siltä tuntuu? Miks märehdin liikaa yksikseni asioita, kun voisin soittaa? Jätkällekin voisin soittaa koska vaan. Nykyään on vaan jotenkin isompi kynnys ottaa yhteyttä muihin.

Sinäänsä kiva olla välillä ihan oikeasti yksinkin, vaikka vähän tuntuukin, että kuppi menee nurin. Voi esim lukea sitä porun aiheuttamaa kirjaa, joka kuormittaa ihan hirveästi. Helvetin hyvä kirjahan se on, ei siinä mitään.

Se Haamu on edelleen siellä komerossa

Voi voi olipa ilta eilen. Tai yö taisi olla vielä pahempi kun ilta.

Oon ollut pitkään ihan sujut Haamun näkemisestä. Välillä on kourassut jostain mahan pohjasta ja sydäntä kiristänyt, mutta esimerkiksi niiden kertojen jälkeen en oo nähnyt siitä mitään unta. En tiedä mikä eilisessä oli niin erilaista. Se puhu mua nimellä? Laulo sellasen kappaleen, että sydäntä särki. Mut se sydäntä särkevien kappaleiden laulaminen on ihan normaalia. Analysoin niitä silti liikaa. Jokasesta kappaleesta sais jonkun sanoman. Sen näkeminen ei oo pitkään aikaan tuntunut jälkeenpäin tältä.

Aamulla olisin halunnut viilellä. Itseasiassa pienen ajan sisään oon kaks kertaa halunnut viillellä. Tosin, en edes muista koska edellinen kerta on ollut kun oon oikeesti viillellyt? Siitä on kauan. Vuosi. Vai jopa kaksi? En oikeasti muista. Oliskohan ollut sillon, kun jätkä sano, että erotaan, mutta ei erottu. En tosin edes muista viiltelinkö sillon? Eli siitä on pakko olla kauan. Miks nyt on kaks kertaa viikon sisään tuntunut siltä, että haluaisin viillellä? Tosin se ei oo ollut sellasta, että sitä halua vastaan olis pitänyt jotenkin tapella vaan se on lähinnä sellanen, että ompa tullut mieleen. Viikolla katselin ranteitani, että niistä ei enää kunnolla ees näe viiltelyjälkiä, joka on ihan huippua. Jotain haaleaa arpea näkyy, mutta ei todellakaan pahasti. Olemattoman hauiksen kohtaa en ees halua kattoa. Tiedän, että sieltä näkyy vielä arvet eikä ne varmasti tuu sieltä ikinä haalenemaan.

Eli miksi Haamun näkeminen tuntui juuri nyt näin helvetin pahalle? Näin sen itseasiassa maanantaina kaupassa. Tai luulen, että se oletti, etten nähnyt sitä. Huomasin jo kaupan pihassa sen auton ja näin heti, että se oli kassalla. Sit olinkin selkä siihen ja ilmeilin jätkän kanssa, kun olin just ovesta astuessani sanonut, että en todellakaan jaksais nähdä Haamua tänään kaupassa. Maanantai oli katastrofaalinen päivä. Se olis voinut jäädä vaan olematta.  En olis yhtään kaivannut sitä päivää. Se mielentila oli ihan katastrofaalinen.

Töistä tullessani olisin halunnut ajaa vaan. En olis halunnut mennä kotio, koska jätkän äiti oli siellä. En vaan olis jaksanut sitä juuri sillon. Olin jo aamun ollut töissä vähän silleen, et kaikki ahisti ja tuntu menevän päin persettä. Töistä lähtiessä se tunne vain paheni. Olisin halunnut vaan ajaa. En millään olis halunnut tulla tänne. Mutta tajusin, ettei mulla oo mitään muutakaan - mihinkä muka olisin mennyt? Mietin vaihtoehtoa, että olisin vaan ajanut ja pyörähtänyt jossain ja tullut vasta sitten. Itkin vaan koko matkan töistä kotiin. Ilman syytä. Ahdisti vain. Viimeisestä mahdollisesta risteyksestä päätin kääntyä kotiin ja täällä jätkä oli iloisena vastassa. Ja ite yritin pidätellä vaan itkua. En tiedä onks tää jotain väsymystä vai mitä? En todellakaan tiedä. Sit lupasin lähteä jätkän mukana kauppaan ja siellä se on - Haamu kassalla. Se oli todellakin sellanen päivä, että en olis halunnut Haamua nähdä. Muutenkin maailma tuntui romahtavan niin se vielä lisäsi sitä tunnetta.

Minä laskin, että kun eilen mentiin baariin, että siellä ei pitäisi olla Haamua. No, sitten sanoinkin kaverijätkälle, että matemaattinen laskuvirhe, kun Haamu asteli baarin ovesta sisään. Olin asennoitunut, että se ei ole siellä. Toisaalta koomista, että ilahdun aina nähdessäni sen, mutta kuitenkin vähän ahdistaa, että se tulee paikalle. Yleensä sen näkeminen ei vaadi mitään suurta henkistä skarppaamista, mutta välillä se vaatii. Ja eilinen oli todellakin sellanen päivä. Enkä olis halunnut lähteä niin ajoissa, olisin halunnut jäädä seuraamaan. Sekö siinä eilisessä oli erilaista? Lähteminen sieltä oli niin vaikeaa - henkisesti.

Ja se yö. Nukuin sikeesti siihen asti, kun jätkä lähti töihin, mutta sen jälkeen.... Noh, se oli sellasta "näen outoja unia ja en nuku enää kunnolla"-nukkumista. Näin siis aamulla viimesen 3h unta Haamusta. Näin siitä itseasiassa kakskin eri unta, toista en vaan enää muista. Se eka oli niin helvetin pysäyttävä, että se jäi niin elävästi mieleen. Tai ei oikeastaan se uni sinällään vaan se tunne siinä unessa. Se tunne oli aivan helvetin voimakas. Kaipaus. EN VITTU TIEDÄ MITÄ VITTUA TEEN, ETTÄ HAAMU EI TUNTUS ENÄÄ MILTÄÄN!!!!! Nytkin vaan itken. Ei se sais tuntua, mutta kun se vittu tuntuu edelleen.

Mulla on jätkän kanssa kaikki hyvin. Sen kanssa on hyvä olla. Mutta sit kuitenkin on koko ajan Haamu. Miksi sen näkeminen välillä tuntuu tältä? Miksi? Joo, en oo päästänyt irti. Miten siitä päästetään irti? En tiedä enkä todellakaan muista oonko sitä ikinä täällä kirjoittanut tai kauheasti ääneen toitottanut, mutta Haamu on mun ensimmäinen "suuri rakkaus". Sellanen, jota kohtaan oon ensimmäistä kertaa elämässäni tuntenut mitään sellasta. Ja kun se koko juttu oli niin sekava. Kaikki oli väärin. Kukaan muu ei olis siinä nähnyt ikinä mitään järkeä. Enkä ymmärrä miks kaiken paskan jälkeen tunnen edelleen näin. Kauheasti lupauksia, joilla ei ollut mitään merkitystä. Mahdollisuus oli, mutta se meni. Jos asiat olis mennyt eri tavalla niin en tiedä olisko siltikään mikään eri tavalla. Koko homma olis kompastunut varmaan omaan mahdottomuuteensa.

Joka tapauksessa se tuntuu edelleen. Oli tilanne mikä hyvänsä enkä usko, että pääsen koskaan tästä eroon. Haamu on mun elämässäni niin iso asia, että en usko osaavani päästää koskaan irti. Voin olla pitkän aikaa miettimättä sitä. Sit näen sen jossain. Tai sit se vaan pöllähtää mieleen. Ajattelen sitä tosi kausittaisesti. Välillä enemmän, välillä vähemmän, välillä en ollenkaan. 

Haluaisin soittaa sille, mutta suurin kompastuskivi taitaa olla se, että haluaisin mielummin, että se ottais joskus yhteyttä. Jotenkin kun teot ja sanat ei mee yks yhteen niin en sit itekään halua soittaa sille ja tuntea itteeni ihan idiootiks. Ei mulla oo sen puhelinnumeroa edes tallennettu, koska en halua, että jossain mielenhäiriössä (kuten nyt) soittasin sille. Sen numero on listassa, jossa on parin muunkin tutun puhelinnumerot (tosin näiden tuttujen numerot on myös puhelimessa). Sitten kun olen asiaa harkinnut riittävästi niin voin kaivaa sen vihon ja soittaa. Tosin yleensä päädyn tulokseen, että sille on ihan turha soittaa. Kauanhan siitä on kun olisin soittanut sille? Kaks vuotta? Yhen viestin oon jossain kohtaa pistänyt - johon ei kuulunut mitään vastausta. Enkä tosin muista oliko se viime syksy vai vuosi tai kaks sitten syksy.

Vitun pää ja vitun ajatukset.

Ystävänpäivä..

Ystävänpäivänä sitä vaan tajuaa kuinka yksin sitä onkaan. Kahdelle ihmiselle pistin, että hyvää ystävänpäivää ja facebookissa toki sellasen "kaikkia rakastavan" päivityksen. Jätkä on yön töissä ja tässä minä kattelen, kun facebook on täynnä "rakastan ystäviäni ja ihanaa viettää teidän kanssa iltaa, jee tässä sitä tajuaa kuinka mahtavia ystäviä on"-päivityksiä. Väkisinkin tuntuu siltä, että on niin yksin. Hei soitti mulle yks kaveri, josta oli ok jättää mut baariin yksin istumaan määrittämättömäks ajaks (joka oli sit tunti..) ja oottaan, että jätkä kerkiää hakemaan mut töistä tullessaan. Täällä kun ei noita julkisia liiku ja n. 15km on ikävä matka kävellä. En oo sille sen tapahtuman jälkeen puhunut eikä se ees tajunnut tehneensä mitenkään tyhmästi. Olisin vastannut sille, jos en olis ollut töissä, mutta takasin en sit saanut aikaseksi soittaa.

Kuta kuinkin kaikki menee päin vittua. Oma terveys yrittää pettää syystä x ja kahdestakin eri kohtaa, työt, taloasiat, työkkäri / kela, lemmikkien sairastelut...  Ja kaikki muu pieni siinä sivussa. Tullut niin käsittämättömän paljon paskaa niskaan viimesen vuoden / ½-vuoden aikana ettei hyvä tosikaan. Rahaa on mennyt ihan vitusti enkä ees tajua miten sitä rahaa onkin saatu raavittua näillä tuloilla niin paljon kasaan.

En oikeen meinaa jaksaa. Ehkä tää tästä. On sitä ennenkin noustu.