Kannattaa tervehtiä

Käännyin aamulla yhdestä risteyksestä ja näin, että Haamu oli tulossa autolla. Oltiin aika likettäin siinä risteyksellä ja en tiedä tiesikö se, että se olin minä, mutta minä ainakin tiesin sen, että se oli se. Noh, sivuutin tän ja annoin asian olla.

Ehkä tunti sen jälkeen menin kauppaan. Kaikki oli hyvin. Ei mitään ongelmaa. Olin menossa hakemaan korppujauhoja ja Haamu tuli samalle käytävälle. Näin sen jo kaukaa ja katsoin sitä kerran, se ei katsonut joten en tervehtinyt sitä. Tiedostin koko ajan, että se seisoi noin metrin päässä selkäni takana, kun kurkottelin korppujauhoja jostain ylähyllyltä. Annoin olla ja olin niinkun en olis huomannut sitä ollenkaan. Kauhea tärinä päällä lähdin kohti kassaa ja Haamu tuli kohta perässä, yks ihminen tuli meidän väliin kassalla. Olin kassalla jo tosi hermostunut. Tiesin vain, että Haamu on niin likellä, vaikka olin koko reissun niinkun en olis sitä nähnyt ollenkaan.

Ostosten maksu meni päin vittua, kone ei tunnistanut korttia ja sen kanssa piti säätää. Olin ihan kiljuvan punainen - en sen takia, että kortti ei meinannut toimia vaan sen, että Haamu oli siinä. Kauhea tärinä. Jännitys. Ahdistus. Jotain etäisesti paniikkia muistuttavaa. Sain ostokseni maksettua ja yritin kovaa kyytiä lapata niitä pussiin - no yllätys et ne ostoksetkaan ei meinannut osua pussiin ja ei ainakaan pysyä siellä. Ja kauhea tärinä käsissä. Vapisin varmaan koko ihminen siinä seistessäni. Halusin vaan äkkiä pois kassalta, koska muuten Haamu olisi kohta kävellyt mun selkäni takaa ohitse. Kerkisin ennen sitä ja kauheaa kyytiä autolle. Ja sit halusin vaan äkkiä parkkipaikalla pois, et mun ei tartte enää tervehtiä sitä autostakin.

En oikeestaan ees tiedä tajusko Haamu et näin sen. Tosin jos se yhtään katto mun elekieltä niin varmaan tajus, kun olin ihan kirkuvan punanen ja kroppa tärisi kun pahemmassakin krapulassa.

Mä tervehdin Haamun aina. En toki aina mitenkään suuri eleisesti, mutta tervehdin. Nyt en tervehtinyt. Pitkään aikaan en oo mennyt noin kipsiin sen näkemisestä. Johtuiko tää kaikki siitä et jätin sen tervehtimättä siellä korppujauhojen luona? Ja olin niinkun en olis nähnytkään sitä? Vai siitä, että näin sen aamulla jo kerran (tai tiedostin sen olemassa olon)? Käsittämätöntä kuinka se vaikutti. Istuin autossa ajellen kotio ja tärisin vaan. Se tunne. Se oli outo. En oikein tiedä ahdistikokaan vai mitä, jännitti? Miksi? Miks mun pitäisi jännittää Haamun näkemistä kaupassa?

Juuri päivä tai pari päivää sit ajattelin, että eipä oo tuntunut miltään Haamun suhteen enkä oo pitkään aikaan uhrannut sille ajatustakaan. Tai niinkun sillain, et sen olemassa olo olis jotenkin erityisesti vaikuttanut tai tuntunut joltain. Sit tulee tällänen paniikki. Soitin jätkällekin autosta, et vedin ihan kipsiin kun näin Haamun kaupassa ja sanoin sille sitä, et johtuko se vaan siitä, että en tervehtinyt sitä. Kyllä voi ihmistä häiritä, et ei tervehtinyt kaupassa.... Oliskohan tältäkin välttynyt kun olis hihkassu vaan "moi".

Eli taidan vastaisuudessakin tervehtiä sen.

Niin yksin

Miten musta tuntuukin, et oon niin kauhean yksin. Onhan mulla jätkä ja jätkän kaverit, mut en mäkään niistä kuin yhden enää tätä nykyä laske oikeasti myös omaksi kaverikseni. Yks niistä tuntuu olevan sellainen, että ei halua olla missään tekemisissä tänne suuntaan. Koskaan ei voi tulla, jos ei muuten oo tulossa ja ei ees tupareihin pystynyt tulemaan tai saati ilmottamaan ettei oo tulossa. Sit joo on yks sellanen kaveri jonka vois laskea jätkän ja mun yhteiseksi kaveriksi. Sillä vaan menee aina kaikki muut kaverit meidän eelle. Samainen kaveri, jonka ei tehnyt yhtään vaikeaa jättää mua yksin baariin, kun piti mennä jotain muuta kaveria moikkaamaan.

Parasta likkakaveria oon kaks kertaa haastanut käymään tänne ja en oo saanut niihin viesteihin mitään vastausta. Tosin tän viimesimmän pistin vaan 1½h sit et eihän sitä tiedä vaikka vielä vastaiskin. Olis ihan kiva, jos se pääsis kattomaan mun ja jätkän omaa yhteistä kotia. En tosin usko, et tässä olis mitään muuta kun se et se ei olis huomannut. Harmittaa silti. Ainakin nyt. Ehkä tunnin ja parin päästä ei enää, nyt kun vaan kaikki tuntuu taas kaatuvan niskaan.

Ootan aina ihan hulluna vapaapäiviä. Sit ne menee aina tähän. Istun koirien kanssa kotona tekemättä mitään, jos jätkä on töissä. Jätkä onkin mun elämäni ja varmasti paras ystäväni. Ainut jolle oikeasti tulee nykyään kerrottua ihan kaikki. Ainut, joka on suurimmaks osaks ees läsnä. Musta on loppujen lopuks aika naurettavaa, että jos mun pitäs mistään puhua niin se pyörii aikalailla työn ympärillä. Kun koskaan ei oo mitään muuta.

Ammattikouluaikaset luokkakavereihin ei tuu pidettyä oikein mitään yhteyttä. Välillä näkee, et ne hengaa jossain isommalla porukalla ja kukaan ei oo ees pyytänyt mukaan. Esim nytkin pari viikkoa sit ne oli tästä noin 50km päässä (joka on siis tosi likellä, kun yleensä välimatkaa on joku reilusti yli 100km tai useempi sata) jonkinlaisella porukalla eikä siihen ketään muita sit oltukaan kyselty mukaan. Harmittaa, kun luulin, et ne olis ollut hyviäkin kavereita. Ja sit harmittaa myös se, et kun pari kertaa kesällä olis pidetty jotain isommalla porukalla, jonne pyydettiinkin väkeä niin en päässyt, kun oli töitä.

Näin aamulla vielä ihan outoo unta, kun yritin nukkua. En muista siitä unesta mitään muutakuin sen, et oltiin varmaan baarissa jätkän kanssa ja lähettiin sieltä niin Haamu meni ohitte. Halusin niin lähteä Haamun perään ja jutella sille, mutta näin jätkän ilmeestä, et jos nyt lähen niin enää ikinä ei oo takas tulemista. Olipa uni ja olipa siihen taas mukava herätä.

Haamu varmaan kummittelee mun päässä siks, et se on tosi monta kertaa tullut mua nyt autolla vastaan. Se varmaan hoitaa jotain työkuljetusta just samaan aikaan kun mää pääsen töistä ja sit se tulee usein vastaan, jos lähen eri suuntaan kuin kotio.

Oli ihana yks päivä, kun olin kun myrskyn merkki. Riehuin kun pahempikin riidanhaastaja. Kaikki vitutti ja varmaan sit myös väsyttikin. En ees tiedä mikä niin ärsytti. Valitin kaikesta ja rähjäsin. Jätkä sit vaan oli "Tuu tänne" ja minä oikein kiukkusena "MIKS??" ja menin kuitenkin niin se vaan halas ja sit vaan itkin siinä. Sanoin sit, et varmaan vaan väsyttää ja ärsyttää kun mikään ei valmistu. Jätkä vaan sano sit, et niinhän ajattelikin. Sit kaikki oli taas hyvin. Mut on niin ihana, kun jätkä osaa rauhottaa noi tilanteet usein. Toki on silläkin huonoja päiviä ja sit se menee tappeluks, mut harvemmin noi menee tappeluks.

On mulla vain ihana jätkä ♥ 

Ja pitääpä vielä taivastella, että herran jestas onko siitä noin kauan kun Haamun piti soittaa. Noh, eipä ole kuulunut.

Jos nyt yrittäisi ryhdistäytyä.