4.2.2019
Hyvissä sielun ja ruumiin voimissa
Näyttää olleen blogi niin hiljainen kohta kaksi vuotta, että sellainen pieni sivuhuomautus, jotta hengissä olen. Vissiin elämä ollut huomattavasti parempaa, kun ei ole koko ollut mielessä kirjoitella tänne.
30.5.2017
Kodin kaipuu
Huomaa taas, että stressitaso nousee, kun ei saa yöllä nukuttua ja näkee aivan jäätäviä painajaisia. Viime yönä heräsin siihen, että itkin. Se uni oli vaan niin ahdistava ja todellinen.
Yritin päivällä nukkua. Näin uuden painajaisen. En oikein muista miten se meni, mutta jonkun takia oltiin vissiin useampi ihminen järkkäämässä jotain yllätystä yhdelle työkaverille. Sinne tuli sit yks jätkän kavereista, jota en oo reiluun kahteen vuoteen nähnyt. Ja se sen näkeminen aiheutti siinä unessa ihan hirveän paniikin ja ahdistuksen.
En tiedä onko se jonkinlaista ikävää sitä kohtaan? Harmittaa, että asiat meni miten meni eikä sitä oo näkynyt. Eipä ketään voi pakottaa. Ja eipä sitä tee mieli roikkua, jos oot pelkkä pakkopulla.
Sitten viä alkaa pyöriin mielessä Haamu. Siitäkin oon nähnyt jotain unia. Tuntuu, että Haamun suhteen kesä on pahinta aikaa.
Sitä joskus miettii et onko itse onnellinen. Mitkä asiat tekee onnelliseks. Mitkä asiat syö sitä onnellisuutta. Mitä voisi tehdä toisin että olisi onnellisempi. Millä vähentää stressiä.
No luulen et mun onnellisuudestani haukkaa aika ison palan stressi ja stressi johtuu työstä. Mulla menee heti nukkuminen aivan vituiks kun en voi olla kotona. En ymmärrä miten jaksan taas olla loppuajan täällä, onneksi ei oo montaa päivää. Ehkä tästä taas selviää. Sit ei tartte olla vasta kun viikon päästä seuraavan kerran pois kotoa. Ei silloinkaan onneks puhuta kun alle viikosta ja sit saa olla useemman viikon vissiin kotona.
Tekee mieli kirjoittaa, mutta ei oikein luista. Ei saa ajatuksia sanoiksi, ei pahaa oloa pois. Sehän se kaikista pahin on, kun se paha olo ei lähde vaan jyllää sisällä.
Yritin päivällä nukkua. Näin uuden painajaisen. En oikein muista miten se meni, mutta jonkun takia oltiin vissiin useampi ihminen järkkäämässä jotain yllätystä yhdelle työkaverille. Sinne tuli sit yks jätkän kavereista, jota en oo reiluun kahteen vuoteen nähnyt. Ja se sen näkeminen aiheutti siinä unessa ihan hirveän paniikin ja ahdistuksen.
En tiedä onko se jonkinlaista ikävää sitä kohtaan? Harmittaa, että asiat meni miten meni eikä sitä oo näkynyt. Eipä ketään voi pakottaa. Ja eipä sitä tee mieli roikkua, jos oot pelkkä pakkopulla.
Sitten viä alkaa pyöriin mielessä Haamu. Siitäkin oon nähnyt jotain unia. Tuntuu, että Haamun suhteen kesä on pahinta aikaa.
Sitä joskus miettii et onko itse onnellinen. Mitkä asiat tekee onnelliseks. Mitkä asiat syö sitä onnellisuutta. Mitä voisi tehdä toisin että olisi onnellisempi. Millä vähentää stressiä.
No luulen et mun onnellisuudestani haukkaa aika ison palan stressi ja stressi johtuu työstä. Mulla menee heti nukkuminen aivan vituiks kun en voi olla kotona. En ymmärrä miten jaksan taas olla loppuajan täällä, onneksi ei oo montaa päivää. Ehkä tästä taas selviää. Sit ei tartte olla vasta kun viikon päästä seuraavan kerran pois kotoa. Ei silloinkaan onneks puhuta kun alle viikosta ja sit saa olla useemman viikon vissiin kotona.
Tekee mieli kirjoittaa, mutta ei oikein luista. Ei saa ajatuksia sanoiksi, ei pahaa oloa pois. Sehän se kaikista pahin on, kun se paha olo ei lähde vaan jyllää sisällä.
25.2.2017
Huuto yössä
En tiedä mikä jätkällä hannaa, kun olisin halunnut puhua eilisestä pienestä äksidentistä niin ei, ei siitä saanut oikein juttuseuraa. Kelle mun sit pitäs puhua, jos ei sille? Tuntuu siltä, että pitäisi saada purettua ajatuksia, mutta en oikein tiedä mitä. T'ästä tulee varmasti jotain tosi sekavaa ajatusten virtaa.
Aloitetaanko Haamusta, koska siitä on aina jotain kirjoitettavaa. Näin siitä tosi toden tuntuisen unen useampi viikko sitten. Olin juuri silloin ajatellut, että ompa mukava, kun ei Haamukaan vaihteeksi tunnu miltään. No eipä ole montaa päivää kun näin Haamun vaan kaupan parkkipaikalla autosta. Seuraavana yönä näin unen siitä. Pahinta niissä unissa ei ole se mitä tapahtuu vaan se niin helvetin voimakas tunne. Se kuinka todelta ne tuntuvat. Ja se tunne...... Riippuen aina unen tyylistä niin siitä riippuu mikä se tunne on.
Sitten kroppani uusin villitys on unikauhukohtaukset. Vissiin tartten aina jonkun tavan käsitellä tai ilmentää stressiä...
Silloin tällöin öisin herään siihen, että sängyn päässä seisoo joku hahmo. Se ei aina selkeästi ole ihminen. Tää on oikeastaan alkanut muuton myötä tai silloin kun aloitin tässä nykyisessä työssä. En oikeasti tiedä kumpi asiaan on syyllinen, mutta vahva veikkaukseni on työ. Se oman normaalin elämän syrjään lykkääminen, että voi käydä töissä. Musta se raha ei oikeasti ole sen arvoista, mutta aika usein jos olen esittänyt ajatusta irtisanoutumisesta niin kotoa vastaus on ollut "No mitäs sit teet?". Sehän siinä on kun ei oikein ole vaihtoehtoa muulle itseä kiinnostavalle työlle eikä kotona oikeastaan ole kapasiteettiä mihinkään sellaiseen yritystoimintaan mikä itseä kiinnostaisi. Ja kaippa se isoin kynnys irtisanoutumiseen on kuitenkin raha.
Oikeasti tykkään työstäni, mutta en pidä siitä mitä se on omaan elämään aiheuttanut ja kuinka paljon työ kuormittaa ajomatkoineen ja muualla oloineen. Pakkohan ei olisi olla kotoa poissa, mutta en todellakaan jaksa sellaisia ajomatkoja mitä työ vaatii. Siitä herääkin kysymys onko se sellainen työ, jota haluan tehdä. Työ, joka oikeastaan vaikuttaa aivan liikaa elämään kotona. Mutta mitäpä muuta tekisin? Toimistotyötä? Tehdastyötä? Asiakaspalveluammattia? Kiitos ei. Ihmiset on kysynyt usein et aionko vielä kouluttautua? Vastaukseni on aina sama "Muuten voisikin, mutta ei ole mitään muuta mikä kiinnostaisi". Toki koulutukseni on sellainen että voisi kouluttautua lisää ja lisää, mutta ala on melko hankalasti työllistävä. Aika usea asia vaatisi toiminimeä.
Mutta takaisin niihin unikauhukohtauksiin. Kaksi viimeistä kertaa on ollut sellaisia, että koko yö on mennyt vituiksi niiden takia. En meinaa uskaltaa nukahtaa takaisin. Hauskinta tässä on se, että näitä ei pitäisi muistaa jälkeenpäin. Minäpä muistan. Välillä on sellaisia kertoja, että kysyn aamulla että huusinko yöllä, kun en ole enää varma onko se painajaista vai tuo kohtaus.
Toisella kerralla oli niin että huusin kuin tapettava. Jätkä heräsi ja rauhoitti ettei ole mitään. Sen jälkeen istuin vaan sängyllä ja en uskaltanut alkaa nukkua. En uskaltanut edes nostaa sängystä jalkaani alas. Puol h istuttuani herätin jätkän itkien, että sytytä valo, en uskalla ees nousta sängystä. Sen jälkeen en ole uskaltanut nukkua enää pimeässä yksin. Jätän nykyään aina yksin nukkuessa jonkun valon kajahtamaan. Jollekin kiitos siitä ettei asuta kerrostalossa, meille varmaan joku soittaisi poliisit kun huudan yöllä kun tapettava aivan kurkku suorana.
Ja sillä jälkimmäisellä kerralla huusin myös kuin tapettava. En kuitenkaan niin kauheaa paniikkia saanut, mutta en uskaltanut ottaa edes vesipulloa sängyn vierestä. Jossain kohtaa yötä sentään uskaltauduin nousemaan sängystä, että kävin vessassa. Nukahdin vasta joskus 4-5h päästä kun aamu alkoi jo valjeta. Sain varmaan 3h nukuttua ja nousin. Koko päivä meni enemmän ja vähemmän koomassa. Pitäisi varmaan alkaa pitämään kirjaa kuinka usein näitä on ja et löytyisikö kaavaa mistä ne johtuu. Pari
Sitten ne yöt kun näen painajaisia. Pitkään aikaan en ole nähnyt mitään oikeasti ihan kamalaa painajaista. Nää painajaiset on ollut paljon lievempiä. Mut yhdistävää painajaisunissa ja Haamu-unissa on voimakas tunne. Aika normaalia on se, että kuolee kaikki läheiset, joku jahtaa / yrittää tappaa, raiskaa jne.
En tiedä mistä tää uni tulee, et en saa ovia lukkoon ja joku yrittää tunkeutua sisälle. Juoksen ovelta ovelle pitäen kiinni ovesta ettei se joku pääse sisälle. Ja sitä ovea ei saa lukkoon, ei vaikka kuinka yritän. Usein vielä hyvissä ajoin näen, et tuo on nyt tunkeutumassa sisälle, mutta se ei auta, koska ikinä en saa niitä ovia lukkoon. Voi olla et yhden oven saan lukittua, mutta ainakin kaksi ovea on sellaisia mitä en saa lukittua. Näen tätä unta aika usein ja oon nähnyt sitä vuosien ajan. En tiedä mistä se tulee.
Aloitetaanko Haamusta, koska siitä on aina jotain kirjoitettavaa. Näin siitä tosi toden tuntuisen unen useampi viikko sitten. Olin juuri silloin ajatellut, että ompa mukava, kun ei Haamukaan vaihteeksi tunnu miltään. No eipä ole montaa päivää kun näin Haamun vaan kaupan parkkipaikalla autosta. Seuraavana yönä näin unen siitä. Pahinta niissä unissa ei ole se mitä tapahtuu vaan se niin helvetin voimakas tunne. Se kuinka todelta ne tuntuvat. Ja se tunne...... Riippuen aina unen tyylistä niin siitä riippuu mikä se tunne on.
Sitten kroppani uusin villitys on unikauhukohtaukset. Vissiin tartten aina jonkun tavan käsitellä tai ilmentää stressiä...
Silloin tällöin öisin herään siihen, että sängyn päässä seisoo joku hahmo. Se ei aina selkeästi ole ihminen. Tää on oikeastaan alkanut muuton myötä tai silloin kun aloitin tässä nykyisessä työssä. En oikeasti tiedä kumpi asiaan on syyllinen, mutta vahva veikkaukseni on työ. Se oman normaalin elämän syrjään lykkääminen, että voi käydä töissä. Musta se raha ei oikeasti ole sen arvoista, mutta aika usein jos olen esittänyt ajatusta irtisanoutumisesta niin kotoa vastaus on ollut "No mitäs sit teet?". Sehän siinä on kun ei oikein ole vaihtoehtoa muulle itseä kiinnostavalle työlle eikä kotona oikeastaan ole kapasiteettiä mihinkään sellaiseen yritystoimintaan mikä itseä kiinnostaisi. Ja kaippa se isoin kynnys irtisanoutumiseen on kuitenkin raha.
Oikeasti tykkään työstäni, mutta en pidä siitä mitä se on omaan elämään aiheuttanut ja kuinka paljon työ kuormittaa ajomatkoineen ja muualla oloineen. Pakkohan ei olisi olla kotoa poissa, mutta en todellakaan jaksa sellaisia ajomatkoja mitä työ vaatii. Siitä herääkin kysymys onko se sellainen työ, jota haluan tehdä. Työ, joka oikeastaan vaikuttaa aivan liikaa elämään kotona. Mutta mitäpä muuta tekisin? Toimistotyötä? Tehdastyötä? Asiakaspalveluammattia? Kiitos ei. Ihmiset on kysynyt usein et aionko vielä kouluttautua? Vastaukseni on aina sama "Muuten voisikin, mutta ei ole mitään muuta mikä kiinnostaisi". Toki koulutukseni on sellainen että voisi kouluttautua lisää ja lisää, mutta ala on melko hankalasti työllistävä. Aika usea asia vaatisi toiminimeä.
Mutta takaisin niihin unikauhukohtauksiin. Kaksi viimeistä kertaa on ollut sellaisia, että koko yö on mennyt vituiksi niiden takia. En meinaa uskaltaa nukahtaa takaisin. Hauskinta tässä on se, että näitä ei pitäisi muistaa jälkeenpäin. Minäpä muistan. Välillä on sellaisia kertoja, että kysyn aamulla että huusinko yöllä, kun en ole enää varma onko se painajaista vai tuo kohtaus.
Toisella kerralla oli niin että huusin kuin tapettava. Jätkä heräsi ja rauhoitti ettei ole mitään. Sen jälkeen istuin vaan sängyllä ja en uskaltanut alkaa nukkua. En uskaltanut edes nostaa sängystä jalkaani alas. Puol h istuttuani herätin jätkän itkien, että sytytä valo, en uskalla ees nousta sängystä. Sen jälkeen en ole uskaltanut nukkua enää pimeässä yksin. Jätän nykyään aina yksin nukkuessa jonkun valon kajahtamaan. Jollekin kiitos siitä ettei asuta kerrostalossa, meille varmaan joku soittaisi poliisit kun huudan yöllä kun tapettava aivan kurkku suorana.
Ja sillä jälkimmäisellä kerralla huusin myös kuin tapettava. En kuitenkaan niin kauheaa paniikkia saanut, mutta en uskaltanut ottaa edes vesipulloa sängyn vierestä. Jossain kohtaa yötä sentään uskaltauduin nousemaan sängystä, että kävin vessassa. Nukahdin vasta joskus 4-5h päästä kun aamu alkoi jo valjeta. Sain varmaan 3h nukuttua ja nousin. Koko päivä meni enemmän ja vähemmän koomassa. Pitäisi varmaan alkaa pitämään kirjaa kuinka usein näitä on ja et löytyisikö kaavaa mistä ne johtuu. Pari
Sitten ne yöt kun näen painajaisia. Pitkään aikaan en ole nähnyt mitään oikeasti ihan kamalaa painajaista. Nää painajaiset on ollut paljon lievempiä. Mut yhdistävää painajaisunissa ja Haamu-unissa on voimakas tunne. Aika normaalia on se, että kuolee kaikki läheiset, joku jahtaa / yrittää tappaa, raiskaa jne.
En tiedä mistä tää uni tulee, et en saa ovia lukkoon ja joku yrittää tunkeutua sisälle. Juoksen ovelta ovelle pitäen kiinni ovesta ettei se joku pääse sisälle. Ja sitä ovea ei saa lukkoon, ei vaikka kuinka yritän. Usein vielä hyvissä ajoin näen, et tuo on nyt tunkeutumassa sisälle, mutta se ei auta, koska ikinä en saa niitä ovia lukkoon. Voi olla et yhden oven saan lukittua, mutta ainakin kaksi ovea on sellaisia mitä en saa lukittua. Näen tätä unta aika usein ja oon nähnyt sitä vuosien ajan. En tiedä mistä se tulee.
5.11.2016
Päästä nousee savu
Jos taas vähän vituttais.
Ei ole kauaa kun paras kaverijätkä kävi ja jätkä joi sen kanssa. Kerrankin jaksoin olla mukana ja mulla oli oikeasti kivaa. Kunnes meillä oli parhaan kaverijätkän kanssa kivaa ja sit muisteltiin menneitä, jotka ei toki kaikki käsittänyt pelkkää hyvää. Jätkä päätti sit ottaa itteensä siitä ja alko kiukutteleen. Menin sit nukkumaan kun vitutus nousi taivaisiin.
Tänään sitten oltiin jätkän sukulaisen syntymäpäivillä. Alkuun oli kivaa ja sit alko taas kalja maistumaan jätkälle. Olis vissiin pitänyt sanoa et ei, en aja kotiin... Oltiin sovittu et 18 maissa lähtö koska lähen aamulla ennen kukon laulua töihin ja koirat on yksin jne.
No jätkän sukulainen tuli sit sanomaan et sorry se jää tänne ryyppään kun ei oo nähty pitkään aikaan. Minä keräilin hermojen rippeitäni siinä ja sanoin et kuhan on illalla kotona. Asiaa tarkemmin mietittyäni en todellakaan halunnut et jätkä yöllä rymyää kotiin eikä oikein aamulla tuleminen ollut vaihtoehto. Jostain kummasta siitä kuitenkin tuli vaihtoehto.
No tein lähtöä sit ja jätkäkin oli sit sitä mieltä et lähtee. Sit taas et jää ja sit taas et lähtee ja jää. Sit jätkä otti herneet nenään kun sit oikeasti oltiin lähössä ja piti siinä jo olla naama mutrussa. Vittuako pitää juoda niin helvetillistä tahtia et on turpa täynnä parissa tunnissa.
No vähän niinkun oltiin menossa jo autoon ja sit jätkän sukulainen tulee et et sää voi lähtee et sun on pakko jäädä. Ja sai AAMUKS järkättyä kyydin.... No kun se aamu ei edelleenkään ollut vaihtoehto. Väänsin sit jätkän kanssa siinä ja se jätkän sukulainen tuli lässyttään et veera veera kun ei oo nähty pitkään aikaan. Huusin sille aivan raivon partaalla et tiätkö sä kuinka vitun vähän mää oon kotona. Jätkä tuli sit autoon istumaan ja pidettiin kehityskeskustelu. Sellasta lässyn läätä ettei haluu et lähen vihasena. Siinä kohtaa myöhästä kun lopputulema oli se et oon raivona jätkän juomisesta kun se on kännissä ihan idiootti, oli se kotona tai siellä.
Olin niin raivona kun ajoin kotio. Saan niin paljon ajaa yksin autolla et vitutti jo sekin kun en ollut niin ajatellut käyvän. Mietin jo sata hyvää vaihtoehtoa, lähinnä pakata koirat autoon ja lähteä. Jos joskus tulee ero niin ei enää ikinä miestä joka ei oo absolutisti. Tai ehkä sellanen satunnainen humalahauton juominen on ok.
Ärsyttää, koska
- pyydettiin tälle päivälle töihin ja sanoin et en mee kun on jätkän sukulaisen syntymäpäivät => töissä tuskin olisin ollut näin hullun raivona ja eipä mua tolla näköjään tarvittu kun kuskiks
- mietin kakkoskotiin lähtöä jo tänä iltana mut en halunnut kun aattelin et on jätkän kanssa yhteistä aikaa tänä iltana => nyt nyhjään yksin kotona, jota olisin voinut tehdä kakkoskodissa
- sovittiin jo ennenkun sinne mentiin et se on kuudelta lähtö kotio
- hienoa et juominen ajaa mun ohitse
Jätkä syksyllä jaksoi valittaa koirista. Tai siitä et on joutunut muutaman hassun kerran mukaan tänä vuonna. Oon sanonut et se on minä&koirat. Mua ei ole ilman koiria. Ja jos kauheasti alkaa häiritseen niin se on sit heipodei.
26.8.2016
Pää pyörii kuin karuselli
Hullua. Kuinka äkkiä sitä vanhat muistot nouseekaan pintaan. Ei paljoa vaadita.
Oikeasti. Kuinkahan likellä joskus oli etten tehnyt itsemurhaa. Miten elämä olikin niin toivotonta. En edes muista koska olisin viillellyt - siitä on aikaa. Mutta silti käsissä näkyy edelleen jäljet - arvet, jotka ei koskaan katoa. Oikeastaan en vois kulkea toppi päällä, koska vasemmassa kädessä on niin selvät jäljet. Mitä vähemmän viiltelin niin sitä pahemmaksi se meni. Ja aloin viillellä veitsellä. Muistan joskus istuneeni veitsi kädessä ja miettien että jos kerran kunnolla. Mikä ajaa ihmisen siihen? Yksinäisyys. Kiusaaminen. Liian paljon stressiä. Kuormitus joka suunnasta. Liikaa toisista huolehtiminen. Yksinkertaisesti se, että pää tuntuu hajoavan. On liikaa asioita, haluaisi vain päästä pois. Halu kuolla. Kun tuntuu ettei elämässä ole mitään menetettävää.
Vaikka mulla olisikin ollut menetettävää. Perhe, jätkä, muutama tosi hyvä ystävä, lemmikit. Miksi se ei ollut riittävästi? Koulussa ei ollut hyvä olla, siellä ei ollut mitään niin hyvää, vaikka sielläkin oli kuitenkin paras koulukaveri. Silti se tunne että kaikki vihaa sua niin vie ihmisestä aika hyvin näköjään halun elää. Toisaalta kai se loppuajasta alkoi olemaan sitäkin että en enää ottanut kontaktia muihin, aloin vihaamaan. Katkeroiduin. Ja olen edelleen katkera. Miksi en voi päästää irti. En koskaan voi elää tasapainoista elämää, jos oon loppuikäni katkera "kiusaajille". Tajusikohan ne edes kuinka paha olo mulla oli. Tai aiheutinkohan niille pahaa oloa, kun olin niin outo ja sisäänpäin kääntynyt. Tajusikohan ne aiheuttaneensa sen pahan olon. Kokiko ne edes kiusaavansa mua, syrjivänsä.
Mä olen melko varma tietäväni syyn miksi yksi jätkän kavereista ei halua käydä enää. Se liittyy muhun. Olin niin sekasin ja välitin lähimmäisilleni pahaa oloa. Olin ihan täysmulkku. + se mitä oli. Kaippa sitä jälkeenpäin voi edes hävetä itseään. Se kaihertaa. Se kaikki kaihertaa. Olin ihan kamala. Tuskimpa se näin jälkeenpäin auttaa tajuta tai olenhan minä sen pisempään tiennytkin. Ehkäpä se yks jätkän entinen kaveri oli oikeassa, pilaan kaiken.
Mitä jos elämä olisi mennyt toisin? Koulussa olisi ollut mukavaa ja hyviä ystäviä. Olisi paljon ystäviä, ihmisiä joita haluaisi nähdä. Ei olisi ollut niin paljon kaikkea draamaa. Ei menneisyyden Haamua. Ei kaverin itsemurhaa. Ei sekalaisia tunteita. Kaikki olisi ollut tylsää ja elämä tasaista. Olisi halunnut opiskella eikä vaan itkenyt aina ettei tahdo mennä kouluun. Olisi halunnut nähdä kavereita koulussa. Jos ei olisi ollut niin pahaa masennusta että oikeasti joskus tuntui että itsemurha on vaihtoehto. Olisiko se muuttanut mitään? Olisinko heikompi ihmisenä?
Onhan niitä ihmisiä edelleen joita haluaa nähdä. Ja eiköhän ne parhaat sen tiedäkin. Ihme kuinka ne tärkeimmät on jaksaneet olla mukana, vaikka seurani on välillä ollut tosi raskasta ja kai sitä on jotkut joskus pelännyt, että koska oon tappanut itteni. Ei sitä kaikki olisi jaksanut. Kaikista raskainta se on tainnut olla jätkälle ja sen kavereille , ne joutui kuitenkin elämään mun kanssa melkein päivittäin pahimmillaan.
Yksi asia mua harmittaa silloin tällöin. Tai aika monikin, mutta otetaan tämä esille. Se yksi jätkän kaveri, josta jo aiemmin tuossa kirjoitin. Kuinka se ei halua ikinä käydä. Olisihan se kiva nähdä, vaihtaa edes muutama sana. Kysyä että mitä kuuluu. Vaikka varmasti se ei olisikaan enään samanlaista kun aiemmin. Vai olisiko? Olisiko siitä muuttunut vieras? Ja kun en edes uskalla kysyä mitä kuuluu kun tiedän kysyväni että miksi et halua käydä tai nähdä enää. Mistä se johtuu. Parempi siis antaa olla. Toivottavasti sen on hyvä olla siellä. Toivottavasti sen elämä on parempaa kuin mitä se täällä ollessa oli. Toivottavasti siellä on paremmat ystävät. Jos koskaan tulee sellainen olo et haluaisit soittaa ja puhua, soita vain niin vastaan.
Kai sitä ihmisen pitäisi nukkua.
Oikeasti. Kuinkahan likellä joskus oli etten tehnyt itsemurhaa. Miten elämä olikin niin toivotonta. En edes muista koska olisin viillellyt - siitä on aikaa. Mutta silti käsissä näkyy edelleen jäljet - arvet, jotka ei koskaan katoa. Oikeastaan en vois kulkea toppi päällä, koska vasemmassa kädessä on niin selvät jäljet. Mitä vähemmän viiltelin niin sitä pahemmaksi se meni. Ja aloin viillellä veitsellä. Muistan joskus istuneeni veitsi kädessä ja miettien että jos kerran kunnolla. Mikä ajaa ihmisen siihen? Yksinäisyys. Kiusaaminen. Liian paljon stressiä. Kuormitus joka suunnasta. Liikaa toisista huolehtiminen. Yksinkertaisesti se, että pää tuntuu hajoavan. On liikaa asioita, haluaisi vain päästä pois. Halu kuolla. Kun tuntuu ettei elämässä ole mitään menetettävää.
Vaikka mulla olisikin ollut menetettävää. Perhe, jätkä, muutama tosi hyvä ystävä, lemmikit. Miksi se ei ollut riittävästi? Koulussa ei ollut hyvä olla, siellä ei ollut mitään niin hyvää, vaikka sielläkin oli kuitenkin paras koulukaveri. Silti se tunne että kaikki vihaa sua niin vie ihmisestä aika hyvin näköjään halun elää. Toisaalta kai se loppuajasta alkoi olemaan sitäkin että en enää ottanut kontaktia muihin, aloin vihaamaan. Katkeroiduin. Ja olen edelleen katkera. Miksi en voi päästää irti. En koskaan voi elää tasapainoista elämää, jos oon loppuikäni katkera "kiusaajille". Tajusikohan ne edes kuinka paha olo mulla oli. Tai aiheutinkohan niille pahaa oloa, kun olin niin outo ja sisäänpäin kääntynyt. Tajusikohan ne aiheuttaneensa sen pahan olon. Kokiko ne edes kiusaavansa mua, syrjivänsä.
Mä olen melko varma tietäväni syyn miksi yksi jätkän kavereista ei halua käydä enää. Se liittyy muhun. Olin niin sekasin ja välitin lähimmäisilleni pahaa oloa. Olin ihan täysmulkku. + se mitä oli. Kaippa sitä jälkeenpäin voi edes hävetä itseään. Se kaihertaa. Se kaikki kaihertaa. Olin ihan kamala. Tuskimpa se näin jälkeenpäin auttaa tajuta tai olenhan minä sen pisempään tiennytkin. Ehkäpä se yks jätkän entinen kaveri oli oikeassa, pilaan kaiken.
Mitä jos elämä olisi mennyt toisin? Koulussa olisi ollut mukavaa ja hyviä ystäviä. Olisi paljon ystäviä, ihmisiä joita haluaisi nähdä. Ei olisi ollut niin paljon kaikkea draamaa. Ei menneisyyden Haamua. Ei kaverin itsemurhaa. Ei sekalaisia tunteita. Kaikki olisi ollut tylsää ja elämä tasaista. Olisi halunnut opiskella eikä vaan itkenyt aina ettei tahdo mennä kouluun. Olisi halunnut nähdä kavereita koulussa. Jos ei olisi ollut niin pahaa masennusta että oikeasti joskus tuntui että itsemurha on vaihtoehto. Olisiko se muuttanut mitään? Olisinko heikompi ihmisenä?
Onhan niitä ihmisiä edelleen joita haluaa nähdä. Ja eiköhän ne parhaat sen tiedäkin. Ihme kuinka ne tärkeimmät on jaksaneet olla mukana, vaikka seurani on välillä ollut tosi raskasta ja kai sitä on jotkut joskus pelännyt, että koska oon tappanut itteni. Ei sitä kaikki olisi jaksanut. Kaikista raskainta se on tainnut olla jätkälle ja sen kavereille , ne joutui kuitenkin elämään mun kanssa melkein päivittäin pahimmillaan.
Yksi asia mua harmittaa silloin tällöin. Tai aika monikin, mutta otetaan tämä esille. Se yksi jätkän kaveri, josta jo aiemmin tuossa kirjoitin. Kuinka se ei halua ikinä käydä. Olisihan se kiva nähdä, vaihtaa edes muutama sana. Kysyä että mitä kuuluu. Vaikka varmasti se ei olisikaan enään samanlaista kun aiemmin. Vai olisiko? Olisiko siitä muuttunut vieras? Ja kun en edes uskalla kysyä mitä kuuluu kun tiedän kysyväni että miksi et halua käydä tai nähdä enää. Mistä se johtuu. Parempi siis antaa olla. Toivottavasti sen on hyvä olla siellä. Toivottavasti sen elämä on parempaa kuin mitä se täällä ollessa oli. Toivottavasti siellä on paremmat ystävät. Jos koskaan tulee sellainen olo et haluaisit soittaa ja puhua, soita vain niin vastaan.
Kai sitä ihmisen pitäisi nukkua.
19.7.2016
Koti on siellä missä sydän ja se ei ole täällä
Vihaan tätä, kun en saa olla kotona. En voi olla kotona. Kaikki mitä rakastan on kotona ja minä yksin täällä. Elämä menee ohitse ja aina sanon itselleni, että kohta se loppuu. Miksi aina pitää vain odottaa, että joku paskajakso on ohitse? Miksi ei voi elää ja nauttia?
Ensin lukio. Sitten amis. Nytten tää työ. Aina vain odotan, että koska se loppuu. Koska se odottaminen loppuu. Koska voin elää sellaista elämää kuin haluan. Miksi aina lähden mukaan tälläseen paskaan.
Mulla ei varmaan kestä pää tätä. Aina olen yksin ja tunnen oloni niin yksinäiseksi. Pelkään. Tuun vainoharhaseks. Vaan sen takia, et oon niin paljon töiden takia yksin. Ja en voi olla edes yksin kotona vaan yksin muualla. Vaikka tämä kuinka kiva paikka olisikin niin ei tämä ole sitä normaalia elämää, jota töiden ohessa eletään.
En oo taas saanut nukuttua 2-3 päivään kun muutaman hassun tunnin. Asiaa ei auta se et hereillä pitäs olla aikalailla 3h päästä. Ja mitä minä teen? Itken yksikseni ja tunnen kuinka paha olo vyöryy päälle. Ei edes väsytä. Tai väsyttää, mutta en saa nukuttua. Yritän vaan jaksaa, vaikka tällä hetkellä tuntuu, että romahdan. Näen painajaisia sen vähän ajan mitä saan nukuttua ja töissä en jaksa, kun ei saa nukuttua.
Kaipaan niin kotiin. Kaipaan sitä normaalia elämää. Tämä ei sitä ole. Kiva olla yksin täällä, kun tietää, että toinen on yksin kotona. Mikä vitun järki on tehdä töitä, jos koko elämä kärsii siitä? Jos kaikki läheiset joutuu järjestään elämänsä sen mukaan, että käyn töissä. Aivan hullua.
Elämä on valintoja, koska opin valitteen oikein? Tai miks en vaan voi luovuttaa ja irtisanoa itteäni? Mikä sen tekee ettei voi antaa periks? No se kun en halua olla luovuttaja ja musta työstä ittensä irtisanominen - vaikka kuinka olis määräaikasena - on hullua. Ja toisaalta kuitenkin tykkään työstäni, kaikki vaan mikä siitä seuraa on paskaa.
Vaikka kuinka yrittäsit puhua kuinka paskaa tää on niin ei kukaan tunnu tajuavan. Tai edes yrittävän tajuta. Ja sit pidetään kusipäänä kun ei jaksa / kiinnosta / pysty pitään kunnolla yhteyttä niihin vähäsiin ystäviin.
Mitähän sitä isona haluaa tehdä elämällään?
Ensin lukio. Sitten amis. Nytten tää työ. Aina vain odotan, että koska se loppuu. Koska se odottaminen loppuu. Koska voin elää sellaista elämää kuin haluan. Miksi aina lähden mukaan tälläseen paskaan.
Mulla ei varmaan kestä pää tätä. Aina olen yksin ja tunnen oloni niin yksinäiseksi. Pelkään. Tuun vainoharhaseks. Vaan sen takia, et oon niin paljon töiden takia yksin. Ja en voi olla edes yksin kotona vaan yksin muualla. Vaikka tämä kuinka kiva paikka olisikin niin ei tämä ole sitä normaalia elämää, jota töiden ohessa eletään.
En oo taas saanut nukuttua 2-3 päivään kun muutaman hassun tunnin. Asiaa ei auta se et hereillä pitäs olla aikalailla 3h päästä. Ja mitä minä teen? Itken yksikseni ja tunnen kuinka paha olo vyöryy päälle. Ei edes väsytä. Tai väsyttää, mutta en saa nukuttua. Yritän vaan jaksaa, vaikka tällä hetkellä tuntuu, että romahdan. Näen painajaisia sen vähän ajan mitä saan nukuttua ja töissä en jaksa, kun ei saa nukuttua.
Kaipaan niin kotiin. Kaipaan sitä normaalia elämää. Tämä ei sitä ole. Kiva olla yksin täällä, kun tietää, että toinen on yksin kotona. Mikä vitun järki on tehdä töitä, jos koko elämä kärsii siitä? Jos kaikki läheiset joutuu järjestään elämänsä sen mukaan, että käyn töissä. Aivan hullua.
Elämä on valintoja, koska opin valitteen oikein? Tai miks en vaan voi luovuttaa ja irtisanoa itteäni? Mikä sen tekee ettei voi antaa periks? No se kun en halua olla luovuttaja ja musta työstä ittensä irtisanominen - vaikka kuinka olis määräaikasena - on hullua. Ja toisaalta kuitenkin tykkään työstäni, kaikki vaan mikä siitä seuraa on paskaa.
Vaikka kuinka yrittäsit puhua kuinka paskaa tää on niin ei kukaan tunnu tajuavan. Tai edes yrittävän tajuta. Ja sit pidetään kusipäänä kun ei jaksa / kiinnosta / pysty pitään kunnolla yhteyttä niihin vähäsiin ystäviin.
Mitähän sitä isona haluaa tehdä elämällään?
7.4.2016
Ei sanottuja sanoja saa koskaan takas
Taitaa päässä viirata, kun kirjotan näin paljon ja kun tekee mieli kirjoittaa paljon - enemmänkin varmaan, jos olisi aikaa. Tai jaksamista.
Itkin yksi päivä töissä työkaverille. Sanoin et mua ei oo ikinä vituttanut tulla tänne töihin, mut nyt vitutti. Se johtu vaan siitä, et tulin niin helvetin kipeäksi samantien ollessani siellä. Työasento ei oo mulle oikea ja kun on muutenkin paskat kädet, jotka tulee siellä ihan vitun kipeäksi.
Seuraavana yönä heräsin kolmen aikaan kissan huutamiseen ja siinä kohtaa kilahti. Olin siinä kohtaa nukkunut neljä tuntia ja enempää en sinä yönä nukkunut. Riehuin jätkälle et etkö sä vittu tajua kuinka väsynyt oon ja kuinka paljon muhun ihan fyysisestikin sattuu. Itkin kun sattu niin paljon. Ja huusin jätkälle et kun ei susta saa mitään tukea. Suurimmaksi osaksi se oli vaan hiljaa. Sanoi se jossain kohtaa kun aikani olin riehunut, et ihan sama mitä hän sanoo niin se on väärin - hyvin todennäköstä, kun oon siinä mielentilassa. Jossain kohtaa se yritti jotain rauhotella ja koskea. Se oli hyvä, mutta kun olin vaan taas niin raivona kun olin niin väsynyt. Lähdin sit sohvalle makaamaan hereillä enkä siinäkään enää saanut nukuttua ja sitten pitikin lähteä jo töihin.
Oon vaan oikeasti ihan hirviö kun suutun ja varsinkin, jos oon tosi väsynyt ja vielä pahempi jos oon tosi väsynyt ja herään yöllä jonkun takia. Enhän mä mitään fyysisesti tee, mut heitän sellasta paskaa niskaan ettei kukaan ansaittis sellasta. Olis hienoa, kun osais olla tyyni ja rauhallinen eikä sanois aina mitä sylki suuhun tuo. Vaikee ja vittumainen. Äkkipikainen. Hermoheikko. Paskamainen. Jätkä varmaan sanois, et raivohullu.... Ja sitten yritäppä keksiä yhtä monta posiitivista adjektiivia itsestäsi? Eipä tule mieleen. Rehellinen? Luotettava? Ei ainakaan kiltti ja mukava.... Sitä ei aina uskos, et minäkin osaan välillä pitää turpani kiinni ja edes näytellä herttaista.
Selailin omaa blogiani tänä iltana, vaikka mun oikeasti piti mennä nukkumaan. Lainaan itseäni "Ei sanottuja sanoja saa koskaan takas." liittyen anteeks pyytämiseen ja tähän 0-100 hermostumiseen.
Selatessani blogiani yllätyin, et ei se ollutkaan niin paha kuin muistin. Siis joo eihän toi nyt ihan tervettä ole ollut mikään, mutta muistelin, et täällä olis ollut paljon enemmän viiltelystä. Oon itkenyt ja lukenut ja nyt naurattaa yksi teksti, joten parempi lopettaa ja mennä nukkumaan, kun kerta on hyvä fiilis.
P.S. Ei blogitekstiä ilman Haamua: se joko poisti ittensä facebookista tai esti mut ja oon näinä mun maailmanloppupäivinäni nähnyt sen kaks kertaa, kun se on tullut autolla vastaan - siitä huolimatta oon ollut sen suhteen ihan täysjärkinen.
Itkin yksi päivä töissä työkaverille. Sanoin et mua ei oo ikinä vituttanut tulla tänne töihin, mut nyt vitutti. Se johtu vaan siitä, et tulin niin helvetin kipeäksi samantien ollessani siellä. Työasento ei oo mulle oikea ja kun on muutenkin paskat kädet, jotka tulee siellä ihan vitun kipeäksi.
Seuraavana yönä heräsin kolmen aikaan kissan huutamiseen ja siinä kohtaa kilahti. Olin siinä kohtaa nukkunut neljä tuntia ja enempää en sinä yönä nukkunut. Riehuin jätkälle et etkö sä vittu tajua kuinka väsynyt oon ja kuinka paljon muhun ihan fyysisestikin sattuu. Itkin kun sattu niin paljon. Ja huusin jätkälle et kun ei susta saa mitään tukea. Suurimmaksi osaksi se oli vaan hiljaa. Sanoi se jossain kohtaa kun aikani olin riehunut, et ihan sama mitä hän sanoo niin se on väärin - hyvin todennäköstä, kun oon siinä mielentilassa. Jossain kohtaa se yritti jotain rauhotella ja koskea. Se oli hyvä, mutta kun olin vaan taas niin raivona kun olin niin väsynyt. Lähdin sit sohvalle makaamaan hereillä enkä siinäkään enää saanut nukuttua ja sitten pitikin lähteä jo töihin.
Oon vaan oikeasti ihan hirviö kun suutun ja varsinkin, jos oon tosi väsynyt ja vielä pahempi jos oon tosi väsynyt ja herään yöllä jonkun takia. Enhän mä mitään fyysisesti tee, mut heitän sellasta paskaa niskaan ettei kukaan ansaittis sellasta. Olis hienoa, kun osais olla tyyni ja rauhallinen eikä sanois aina mitä sylki suuhun tuo. Vaikee ja vittumainen. Äkkipikainen. Hermoheikko. Paskamainen. Jätkä varmaan sanois, et raivohullu.... Ja sitten yritäppä keksiä yhtä monta posiitivista adjektiivia itsestäsi? Eipä tule mieleen. Rehellinen? Luotettava? Ei ainakaan kiltti ja mukava.... Sitä ei aina uskos, et minäkin osaan välillä pitää turpani kiinni ja edes näytellä herttaista.
Selailin omaa blogiani tänä iltana, vaikka mun oikeasti piti mennä nukkumaan. Lainaan itseäni "Ei sanottuja sanoja saa koskaan takas." liittyen anteeks pyytämiseen ja tähän 0-100 hermostumiseen.
Selatessani blogiani yllätyin, et ei se ollutkaan niin paha kuin muistin. Siis joo eihän toi nyt ihan tervettä ole ollut mikään, mutta muistelin, et täällä olis ollut paljon enemmän viiltelystä. Oon itkenyt ja lukenut ja nyt naurattaa yksi teksti, joten parempi lopettaa ja mennä nukkumaan, kun kerta on hyvä fiilis.
P.S. Ei blogitekstiä ilman Haamua: se joko poisti ittensä facebookista tai esti mut ja oon näinä mun maailmanloppupäivinäni nähnyt sen kaks kertaa, kun se on tullut autolla vastaan - siitä huolimatta oon ollut sen suhteen ihan täysjärkinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)