Päästä nousee savu

Jos taas vähän vituttais.

Ei ole kauaa kun paras kaverijätkä kävi ja jätkä joi sen kanssa. Kerrankin jaksoin olla mukana ja mulla oli oikeasti kivaa. Kunnes meillä oli parhaan kaverijätkän kanssa kivaa ja sit muisteltiin menneitä, jotka ei toki kaikki käsittänyt pelkkää hyvää. Jätkä päätti sit ottaa itteensä siitä ja alko kiukutteleen. Menin sit nukkumaan kun vitutus nousi taivaisiin.

Tänään sitten oltiin jätkän sukulaisen syntymäpäivillä. Alkuun oli kivaa ja sit alko taas kalja maistumaan jätkälle. Olis vissiin pitänyt sanoa et ei, en aja kotiin... Oltiin sovittu et 18 maissa lähtö koska lähen aamulla ennen kukon laulua töihin ja koirat on yksin jne.

No jätkän sukulainen tuli sit sanomaan et sorry se jää tänne ryyppään kun ei oo nähty pitkään aikaan. Minä keräilin hermojen rippeitäni siinä ja sanoin et kuhan on illalla kotona. Asiaa tarkemmin mietittyäni en todellakaan halunnut et jätkä yöllä rymyää kotiin eikä oikein aamulla tuleminen ollut vaihtoehto. Jostain kummasta siitä kuitenkin tuli vaihtoehto.

No tein lähtöä sit ja jätkäkin oli sit sitä mieltä et lähtee. Sit taas et jää ja sit taas et lähtee ja jää. Sit jätkä otti herneet nenään kun sit oikeasti oltiin lähössä ja piti siinä jo olla naama mutrussa. Vittuako pitää juoda niin helvetillistä tahtia et on turpa täynnä parissa tunnissa. 

No vähän niinkun oltiin menossa jo autoon ja sit jätkän sukulainen tulee et et sää voi lähtee et sun on pakko jäädä. Ja sai AAMUKS järkättyä kyydin.... No kun se aamu ei edelleenkään ollut vaihtoehto. Väänsin sit jätkän kanssa siinä ja se jätkän sukulainen tuli lässyttään et veera veera kun ei oo nähty pitkään aikaan. Huusin sille aivan raivon partaalla et tiätkö sä kuinka vitun vähän mää oon kotona. Jätkä tuli sit autoon istumaan ja pidettiin kehityskeskustelu. Sellasta lässyn läätä ettei haluu et lähen vihasena. Siinä kohtaa myöhästä kun lopputulema oli se et oon raivona jätkän juomisesta kun se on kännissä ihan idiootti, oli se kotona tai siellä. 

Olin niin raivona kun ajoin kotio. Saan niin paljon ajaa yksin autolla et vitutti jo sekin kun en ollut niin ajatellut käyvän. Mietin jo sata hyvää vaihtoehtoa, lähinnä pakata koirat autoon ja lähteä. Jos joskus tulee ero niin ei enää ikinä miestä joka ei oo absolutisti. Tai ehkä sellanen satunnainen humalahauton juominen on ok. 

Ärsyttää, koska

- pyydettiin tälle päivälle töihin ja sanoin et en mee kun on jätkän sukulaisen syntymäpäivät => töissä tuskin olisin ollut näin hullun raivona ja eipä mua tolla näköjään tarvittu kun kuskiks

- mietin kakkoskotiin lähtöä jo tänä iltana mut en halunnut kun aattelin et on jätkän kanssa yhteistä aikaa tänä iltana => nyt nyhjään yksin kotona, jota olisin voinut tehdä kakkoskodissa

- sovittiin jo ennenkun sinne mentiin et se on kuudelta lähtö kotio

- hienoa et juominen ajaa mun ohitse

Jätkä syksyllä jaksoi valittaa koirista. Tai siitä et on joutunut muutaman hassun kerran mukaan tänä vuonna. Oon sanonut et se on minä&koirat. Mua ei ole ilman koiria. Ja jos kauheasti alkaa häiritseen niin se on sit heipodei. 

Pää pyörii kuin karuselli

Hullua. Kuinka äkkiä sitä vanhat muistot nouseekaan pintaan. Ei paljoa vaadita.

Oikeasti. Kuinkahan likellä joskus oli etten tehnyt itsemurhaa. Miten elämä olikin niin toivotonta. En edes muista koska olisin viillellyt - siitä on aikaa. Mutta silti käsissä näkyy edelleen jäljet - arvet, jotka ei koskaan katoa. Oikeastaan en vois kulkea toppi päällä, koska vasemmassa kädessä on niin selvät jäljet. Mitä vähemmän viiltelin niin sitä pahemmaksi se meni. Ja aloin viillellä veitsellä. Muistan joskus istuneeni veitsi kädessä ja miettien että jos kerran kunnolla. Mikä ajaa ihmisen siihen? Yksinäisyys. Kiusaaminen. Liian paljon stressiä. Kuormitus joka suunnasta. Liikaa toisista huolehtiminen. Yksinkertaisesti se, että pää tuntuu hajoavan. On liikaa asioita, haluaisi vain päästä pois. Halu kuolla. Kun tuntuu ettei elämässä ole mitään menetettävää.

Vaikka mulla olisikin ollut menetettävää. Perhe, jätkä, muutama tosi hyvä ystävä, lemmikit. Miksi se ei ollut riittävästi? Koulussa ei ollut hyvä olla, siellä ei ollut mitään niin hyvää, vaikka sielläkin oli kuitenkin paras koulukaveri. Silti se tunne että kaikki vihaa sua niin vie ihmisestä aika hyvin näköjään halun elää. Toisaalta kai se loppuajasta alkoi olemaan sitäkin että en enää ottanut kontaktia muihin, aloin vihaamaan. Katkeroiduin. Ja olen edelleen katkera. Miksi en voi päästää irti. En koskaan voi elää tasapainoista elämää, jos oon loppuikäni katkera "kiusaajille". Tajusikohan ne edes kuinka paha olo mulla oli. Tai aiheutinkohan niille pahaa oloa, kun olin niin outo ja sisäänpäin kääntynyt. Tajusikohan ne aiheuttaneensa sen pahan olon. Kokiko ne edes kiusaavansa mua, syrjivänsä.

Mä olen melko varma tietäväni syyn miksi yksi jätkän kavereista ei halua käydä enää. Se liittyy muhun. Olin niin sekasin ja välitin lähimmäisilleni pahaa oloa. Olin ihan täysmulkku. + se mitä oli. Kaippa sitä jälkeenpäin voi edes hävetä itseään. Se kaihertaa. Se kaikki kaihertaa. Olin ihan kamala. Tuskimpa se näin jälkeenpäin auttaa tajuta tai olenhan minä sen pisempään tiennytkin. Ehkäpä se yks jätkän entinen kaveri oli oikeassa, pilaan kaiken.

Mitä jos elämä olisi mennyt toisin? Koulussa olisi ollut mukavaa ja hyviä ystäviä. Olisi paljon ystäviä, ihmisiä joita haluaisi nähdä. Ei olisi ollut niin paljon kaikkea draamaa. Ei menneisyyden Haamua. Ei kaverin itsemurhaa. Ei sekalaisia tunteita. Kaikki olisi ollut tylsää ja elämä tasaista. Olisi halunnut opiskella eikä vaan itkenyt aina ettei tahdo mennä kouluun. Olisi halunnut nähdä kavereita koulussa. Jos ei olisi ollut niin pahaa masennusta että oikeasti joskus tuntui että itsemurha on vaihtoehto. Olisiko se muuttanut mitään? Olisinko heikompi ihmisenä?

Onhan niitä ihmisiä edelleen joita haluaa nähdä. Ja eiköhän ne parhaat sen tiedäkin. Ihme kuinka ne tärkeimmät on jaksaneet olla mukana, vaikka seurani on välillä ollut tosi raskasta ja kai sitä on jotkut joskus pelännyt, että koska oon tappanut itteni. Ei sitä kaikki olisi jaksanut. Kaikista raskainta se on tainnut olla jätkälle ja sen kavereille , ne joutui kuitenkin elämään mun kanssa melkein päivittäin pahimmillaan.

Yksi asia mua harmittaa silloin tällöin. Tai aika monikin, mutta otetaan tämä esille. Se yksi jätkän kaveri, josta jo aiemmin tuossa kirjoitin. Kuinka se ei halua ikinä käydä. Olisihan se kiva nähdä, vaihtaa edes muutama sana. Kysyä että mitä kuuluu. Vaikka varmasti se ei olisikaan enään samanlaista kun aiemmin. Vai olisiko? Olisiko siitä muuttunut vieras? Ja kun en edes uskalla kysyä mitä kuuluu kun tiedän kysyväni että miksi et halua käydä tai nähdä enää. Mistä se johtuu. Parempi siis antaa olla. Toivottavasti sen on hyvä olla siellä. Toivottavasti sen elämä on parempaa kuin mitä se täällä ollessa oli. Toivottavasti siellä on paremmat ystävät. Jos koskaan tulee sellainen olo et haluaisit soittaa ja puhua, soita vain niin vastaan.

Kai sitä ihmisen pitäisi nukkua.

Koti on siellä missä sydän ja se ei ole täällä

Vihaan tätä, kun en saa olla kotona. En voi olla kotona. Kaikki mitä rakastan on kotona ja minä yksin täällä. Elämä menee ohitse ja aina sanon itselleni, että kohta se loppuu. Miksi aina pitää vain odottaa, että joku paskajakso on ohitse? Miksi ei voi elää ja nauttia?

Ensin lukio. Sitten amis. Nytten tää työ. Aina vain odotan, että koska se loppuu. Koska se odottaminen loppuu. Koska voin elää sellaista elämää kuin haluan. Miksi aina lähden mukaan tälläseen paskaan.

Mulla ei varmaan kestä pää tätä. Aina olen yksin ja tunnen oloni niin yksinäiseksi. Pelkään. Tuun vainoharhaseks. Vaan sen takia, et oon niin paljon töiden takia yksin. Ja en voi olla edes yksin kotona vaan yksin muualla. Vaikka tämä kuinka kiva paikka olisikin niin ei tämä ole sitä normaalia elämää, jota töiden ohessa eletään.

En oo taas saanut nukuttua 2-3 päivään kun muutaman hassun tunnin. Asiaa ei auta se et hereillä pitäs olla aikalailla 3h päästä. Ja mitä minä teen? Itken yksikseni ja tunnen kuinka paha olo vyöryy päälle. Ei edes väsytä. Tai väsyttää, mutta en saa nukuttua. Yritän vaan jaksaa, vaikka tällä hetkellä tuntuu, että romahdan. Näen painajaisia sen vähän ajan mitä saan nukuttua ja töissä en jaksa, kun ei saa nukuttua.

Kaipaan niin kotiin. Kaipaan sitä normaalia elämää. Tämä ei sitä ole. Kiva olla yksin täällä, kun tietää, että toinen on yksin kotona. Mikä vitun järki on tehdä töitä, jos koko elämä kärsii siitä? Jos kaikki läheiset joutuu järjestään elämänsä sen mukaan, että käyn töissä. Aivan hullua.

Elämä on valintoja, koska opin valitteen oikein? Tai miks en vaan voi luovuttaa ja irtisanoa itteäni? Mikä sen tekee ettei voi antaa periks? No se kun en halua olla luovuttaja ja musta työstä ittensä irtisanominen - vaikka kuinka olis määräaikasena - on hullua. Ja toisaalta kuitenkin tykkään työstäni, kaikki vaan mikä siitä seuraa on paskaa.

Vaikka kuinka yrittäsit puhua kuinka paskaa tää on niin ei kukaan tunnu tajuavan. Tai edes yrittävän tajuta. Ja sit pidetään kusipäänä kun ei jaksa / kiinnosta / pysty pitään kunnolla yhteyttä niihin vähäsiin ystäviin.

Mitähän sitä isona haluaa tehdä elämällään?

Ei sanottuja sanoja saa koskaan takas

Taitaa päässä viirata, kun kirjotan näin paljon ja kun tekee mieli kirjoittaa paljon - enemmänkin varmaan, jos olisi aikaa. Tai jaksamista.

Itkin yksi päivä töissä työkaverille. Sanoin et mua ei oo ikinä vituttanut tulla tänne töihin, mut nyt vitutti. Se johtu vaan siitä, et tulin niin helvetin kipeäksi samantien ollessani siellä. Työasento ei oo mulle oikea ja kun on muutenkin paskat kädet, jotka tulee siellä ihan vitun kipeäksi.

Seuraavana yönä heräsin kolmen aikaan kissan huutamiseen ja siinä kohtaa kilahti. Olin siinä kohtaa nukkunut neljä tuntia ja enempää en sinä yönä nukkunut. Riehuin jätkälle et etkö sä vittu tajua kuinka väsynyt oon ja kuinka paljon muhun ihan fyysisestikin sattuu. Itkin kun sattu niin paljon. Ja huusin jätkälle et kun ei susta saa mitään tukea. Suurimmaksi osaksi se oli vaan hiljaa. Sanoi se jossain kohtaa kun aikani olin riehunut, et ihan sama mitä hän sanoo niin se on väärin - hyvin todennäköstä, kun oon siinä mielentilassa. Jossain kohtaa se yritti jotain rauhotella ja koskea. Se oli hyvä, mutta kun olin vaan taas niin raivona kun olin niin väsynyt. Lähdin sit sohvalle makaamaan hereillä enkä siinäkään enää saanut nukuttua ja sitten pitikin lähteä jo töihin.

Oon vaan oikeasti ihan hirviö kun suutun ja varsinkin, jos oon tosi väsynyt ja vielä pahempi jos oon tosi väsynyt ja herään yöllä jonkun takia. Enhän mä mitään fyysisesti tee, mut heitän sellasta paskaa niskaan ettei kukaan ansaittis sellasta. Olis hienoa, kun osais olla tyyni ja rauhallinen eikä sanois aina mitä sylki suuhun tuo. Vaikee ja vittumainen. Äkkipikainen. Hermoheikko. Paskamainen. Jätkä varmaan sanois, et raivohullu.... Ja sitten yritäppä keksiä yhtä monta posiitivista adjektiivia itsestäsi? Eipä tule mieleen. Rehellinen? Luotettava? Ei ainakaan kiltti ja mukava.... Sitä ei aina uskos, et minäkin osaan välillä pitää turpani kiinni ja edes näytellä herttaista.

Selailin omaa blogiani tänä iltana, vaikka mun oikeasti piti mennä nukkumaan. Lainaan itseäni "Ei sanottuja sanoja saa koskaan takas." liittyen anteeks pyytämiseen ja tähän 0-100 hermostumiseen.

Selatessani blogiani yllätyin, et ei se ollutkaan niin paha kuin muistin. Siis joo eihän toi nyt ihan tervettä ole ollut mikään, mutta muistelin, et täällä olis ollut paljon enemmän viiltelystä. Oon itkenyt ja lukenut ja nyt naurattaa yksi teksti, joten parempi lopettaa ja mennä nukkumaan, kun kerta on hyvä fiilis.

P.S. Ei blogitekstiä ilman Haamua: se joko poisti ittensä facebookista tai esti mut ja oon näinä mun maailmanloppupäivinäni nähnyt sen kaks kertaa, kun se on tullut autolla vastaan - siitä huolimatta oon ollut sen suhteen ihan täysjärkinen. 

Aina jotain pientä katastrofia

Ompa hienoa olla tosi paskassa välikädessä. Vaikka kuinka yrittää pitää turpansa kiinni niin koko ajan on jotain. Ja kun ei haluais sanoa yhtään mitään mistään. Silti jotenkin aina yritetään jotain onkia. Tai ei välttämättä ees yritetä mut puhutaan sit muuten vaan jotain siihen suuntaan. Vähän niinkun pakko valehdella tai yrittää kierrellä ja kaarrella ja olla olematta. Ihanan rajottavaa.

Olipa muuten yksi päivä sellainen ihme, et Haamulta oli tullut viestiä facessa. Kännipäissään lähti kyseleen oonko hengissä kun missään ei oo näkynyt. Mikäpä pahan tappas. Puhuttiin vähän niitä näitä ja sit kysyin siltä et tiiätkö mitä meijjän olis pitänyt kippistää viime kesänä. Ei tiennyt. Sanoin et yhteistä kulunutta 10 vuotta. Sovittiin et ens kesänä voidaan kippistellä.

On tää aikamoista. Vaikka usein tuntuu et elämässä ei oo kun työ niin silti koko ajan on kaikkea pientä. Kaikkee pientä katastrofin ainesta.

Terveisin aivan kaamea mulkku

Mun on tehnyt ihan hulluna mieli kirjoittaa, mut tää netti on täällä niin käsi et pakko kirjottaa vaan puhelimeen ja siirtää siitä myöhemmin nettiin. Vähän tuntuu et päässä vippaa, tällä "tapan itseni työllä"-työtahdilla on tuskin mitään vaikutusta....

En tiedä voiko paljon enempää vastustaa mitä nyt viime aikoina on vastustanut. Elämä on ollut yhtä vastatuuleen kusemista pitkään. Viimenen puolivuotta (ainakin) on ollut ihan helvetin raskas. Rahaa on mennyt useita tuhansia eläinlääkärissä ravaamiseen (ja kahdessa kuukaudessa tullut kolme uutta uurnaa kotio...) ja autojen huoltoon sekä kaikkeen muuhun paskaks menneeseen (mm uus vesipumppu). Eli parempi tehäkin töitä perse verellä. Vähän välillä tuntuu, että joku kokeilee että vieläkö se yhden sangollisen paskaa niskaansa kestää. Minä oon sellasen paskan lävitse tarponut, että tää tuntuu nykyään suht pieneltä. Mietinkin yks päivä et jos mulle olis joskus aikoinaan tällänen määrä paskaa osunut kohdalle niin kaiken muun lisäks olisin varmaan voinut olla vielä likempänä luovuttamista.

Näen jätkän tänään ekaa kertaa puoleentoista viikkoon ja pääsen kotio. Ihan kun olisin jossain reissutyössä vitun kaukana. Oon niin vittumaisen matkan päässä töissä, neljä h päivässä ajoa jos haluaisin olla välissä kotona. Se on toisaalta tosi lyhyt, mutta töitten päälle liian raskas ja kun täältä ei posoteta menemään mitään Tampere-Helsinki motaria vaan suht huonoa tietä näillä keleillä.

Haamu facebookissa näyttää olevan aivan katastrofi. Aattelin et se ei tuu tyyliin ikinä päivittään siä niin kappas kun hää pisti ihan oman kuvansa sinne ja pahasti nyt näyttää siltä et  se ihan oikeasti aikoo olla aktiivinen siä. Jätkäkin sano, et toi on niin tota sun tuuria. Niin tosiaan on.

Mietiskelin tossa yks päivä auton ratissa istuessani (vaikka en 4h / päivä siellä istukaan niin saa siellä silti ihan riittävästi olla) yhtä kaveria. Tai entistä kaveria. Sekin tarina meni vähän miten meni enkä tätä nykyä oo enää yhtään varma missä kunnossa se on. Joka tapauksessa mieleen tuli kerta kun istuin sen kanssa autossa ja kuuntelin kuinka se puhu kaiken menneen vituilleen. Pidin kädestä ja olin läsnä. Vaikka se ei mitenkään hienoa ole nähdä toisen ahdinkoa niin silti kaipaan sitä yhteistä aikaa. Sitä et voi puhua toiselle mistä vaan. Se oli itseasiassa jätkän kavereita. Loppua kohti meillä(kin?) meni huonommin. Se mm haukku mut kun oon pilannut jätkän ja sen kaverien porukan. Tosin ne muut kaverit oli sitä mieltä et en oo. Paras kaverijätkä joutu sen riidan myötä tosi kusiseen tilanteeseen. Tai en muista oliko me vielä riidelty? Se varmaan tapahtu myöhemmin illalla, mut olin joka tapauksessa jo aivan helvetin vihanen. Mut lähin kaverin ja parhaan kaverijätkän mukana ulos. Käännyin eri suuntaan risteyksestä kun mihkä ne olis mennyt, paras kaverijätkä lähti mun perässä eikä sen toisen kaverin, vaikka ne hyvissä väleissä olikin. Ja lähti se toinenkin kaveri sit sinne. En muista puhuttiinko kauheammin mitään, mut jossain kohtaa alettiin paasaan huumeet vs alkoholi tai sit pelkästään huumeista. En muista enää mitä puhuttiin (tai joo vastustin huumeita ja vertasin sitä alkoholismiin josta kaveri veti kilarit) ja miten päädyttiin takas. Pitkä matka me käveltiin ja en muista meninkö yksin jätkälle vai mentiinkö porukalla. Se tais mut haukkua siellä lenkillä ollessa. Ja sit se lähtikin pois jätkältä autolla ja kun paras kaverijätkä soitti sille myöhemmin niin se kaveri oli ihan pää täynnä. Kauhean huonosti sitä ihminen muistaa tälläsiä vanhoja riitoja, vaikka sillon se tuntu ihan helvetiltä. Pahat asiat pääsee unohtuun päästä kun niitä ei aattele.

Pyysi se kaveri multa myöhemmin anteeks ihan kasvokkain ja pisti se myöhemmin tekstiviestinkin tyyliin anteeks olin kusipää. Mulla ei ollut sen numeroa ja kysyin et kukahan vittu sää oot. Tais mennä anteekspyynnöltä vähän pohja. Kauheammin ei oo oltu enää tekemisissä. Joskus muutama kesä takaperin se kävi jätkällä, mut kova oli kiire pois. Se on tuo riippuvuus kun siitä tulee vaan niin vahva. Silti vaikka se kuinka paskamaisesti on käyttäytynyt ja kuinka ongelmissa se nykyään onkaan niin jos se ikinä sanoisi "nyt tahdon lopettaa" niin kaikesta huolimatta ottaisin sen vaikka meille asumaan ja auttaisin parhaani mukaan. Jos se vaan ikinä tahtoisi, mut sitä päivää ei taida ikinä tulla.

Vaikka oonkin aika usein varmasti yks maailman paskamaisimmista ihmisistä ja aivan mulkku suuttuessani niin en minä silti lähimmäisilleni käännä selkää IKINÄ. Vastapainoksi tälle nollasta sataan hermostumiselleni yritän aina auttaa ja tukea. Meinasin alkuun kirjoittaa että olla mukava, mut ei - ei se ole sitä. Oon aivan raivopäinen jos mun läheisiä kohtaan ollaan mulkkuja. Kyllä minä puolustan. Mua saa kohdella välilläkin kuin paskaa kengän pohjassa, mut ei mun ystäviä. Muistan kun paras likkakaveri eros niin haukuin sen miehen aivan lyttyyn. Se oli toooosi mulkku parasta likkakaveria kohtaan ja minä annatin tulla kaikki patoumat. Ei tainnut jäädä sille epäselväks et mitä mieltä oon. Mut useinhan juuri minä oon kaikessa se pahan ilman lintu (mm jätkän siskon mielestä oon hirvee diktaattori) ja kun se Veera on käskenyt sut tekemään niin. Ehkä avitan siihen suuntaan, mut päätökset pitää tehdä itse.

Haamu facebookissa???

Kuin ihmeen kaupalla täällä keskellä ei mitään netti sai ladattua tän auki. Mut kyllä siinä kestikin.


Haamu loi facebook-tilin. Huomasin sen varmaan puoli vuorokautta siitä kun se sen teki. Kerkisin jätkälle sanoon "voi hevon vitun perkele Haamu on facebookissa". Sit mietin et haluanko pyytää sitä kaveriks joskus, mut tulin tulokseen et ehkä joskus jos sillonkaan. Kuluu varmaan viis minuuttia, kun sanon jätkälle "voi vittu saatana. Se pisti kaveripyynnön. Vittu vittu vittu." Hyväksyin sen sit ja kauhulla jään odottamaan.


Tulin eräänä päivänä tulokseen et jos nyt alkaisin kirjottaan blogia ja pitäisi keksiä sille nimi niin siitä tulisi "henkilökohtainen helvettini". Ja jos en olisi näin tapojeni orja ja kaavoihini kangistunut niin vaihtaisin sen blogin nimeksi samantien.