Tykkään mun luokkalaisista hirveästi ja meillä on hirveän hyvä yhteishenki, mutta silti musta tuntuu, että ei mun välit niihin ole mitkään ihmeelliset. Jään aina kakkoseksi kaikille muille. Ei oo mitään sellasia "yhteisiä" juttuja mitä kaikilla muilla tuntuu olevan. Ei mua tarkotuksella jätetä ikinä ulkopuolelle, josta oonkin tosi iloinen.. Tai sit vaan kuvittelen. Onks musta tullut vaan vainoharhanen kaiken kokeman jälkeen? Enkö osaa uskoa, että mullakin vois olla ystäviä? Kritisoin itseäni hirveästi tilanteissa jälkeenpäinkin ja saatan ajatella vielä viikonkin päästä, että ei olisi pitänyt sanoa jotain jollekin - vaikka se sanominen ei olisi ees mitään ihmeellistä. Miten voi päästää menneisyydestä irti?
Jos näen entisiä (lukio, yläaste yms) luokkakavereita niin saatan nähdä niistä heti seuraavana yönä painajaisia. Jos mietin yhtään lukioaikoja niin usein näen samantien lukioajoista painajaista. Miksi niistä ei voi vaan päästää irti? Antaa vain olla? Aina sanotaan, että menneestä pitää päästää irti, mutta mitenkä se tapahtuu?
Oon tosi onnellinen, että kohta on kaukosuhe jätkän kanssa ohi ja vois oikeasti miettiä yhteisen elämän perustamista.
