Samaisena iltana kun rauha oli laskeutunut laaksoon saatiin sovittua jätkän kanssa. Tai mitä sovittavaa siinä oli, kun kuulemma erohalu perustu siihen, että mun elämäni olis parempaa ja helmpompaa ilman jätkää.
En toisaalta tiedä osaanko edelleenkään arvostaa sitä, että jätkä oli mulkusti sillain, että neljältä vastasin sille, jossain välissä pistin uuden viestin kun vastausta ei kuulu niin tää saa vastattua olevansa töissä ja soittavansa illalla. Siihen vastaukseni ei ollut mikään kaunein, mutta soittihan se illalla. Viis tuntia siitä kun olin ite vastannu sen viestiin. Viis tuntia jouduin pyörittelemään itekseni oliko jätkä tosissaan ja mitä se haluaa. Mikä oli aivan perseestä. Viis tuntia pyörittelin ajatusta, että oon sinkku eikä mulla oo ketään. Vittu viis tuntia yksikseni pähkäilemässä. Tai enhän mä yksin ollu. Jätkän ja mun kavereissa oli kaks herrasmiestä, jotka kumpikin lupas soittaa mulle ja toiselle sanoin, että ei tartte ja toinen sit soitti. Vittu mä niin itkin ja kaikki tuntu aivan paskalle.
Muistin myös jätkälle sanoo, että on se jännä kuinka meijjän kavereilla on aikaa mulle, mutta sulla ei. Sä et pysty vastaan mulle töistä, mutta kaveri pystyy vastaan mulle töistä. Parhaalta kaverijätkältä tuli ihan sika monta viestiä, joissa se kyseli oonko ok ja oonko viilelly ja miten jaksan ja miltä tuntuu ja mitä aattelen. Jätkältä ei vittu mitään muuta kun, että oon töissä. Ja kun ei se jätkän työ oikeesti ollu sellasta, että se ei millään olis pystynyt vastaamaan. Sanoinkin jätkälle, että musta tuntuu, että se ei arvosta mun tunteita, ajatuksia eikä menoja. Vakuutti se arvostavan, mutta ei siltä tunnu.
Auto hajos ja ei nähä jätkän kanssa seuraavana viikonlopuna. Sit seuraavat kuus viikkoo on sellaset, että nähään joka toinen viikonloppu ja kun jätkällä olis vähän pisempi loma niin se on kuitenkin koulun takia kiinni.
Joka tapauksessa kädessä on järkyttävät jäljet. Rapian kymmenen viiltoo, jotka on aika ikävän näköset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti