Viimeksi oli haamuja kaapissa, mutta nyt ne muuttuivat jo paljon todellisemmiksi.. möröiksi. Edelliseen kirjoitukseen jatkoa.
Vielä kun opin näkeen tän ihmisen kasvotusten niin, että en mee shokkiin. hyvinhän se meni. En muuta kun tärissyt niin, että tää ihminen kysyy "Paleleeko?". Vastasin, että jännittää. En mennyt shokkiin, edistystä. Sain jopa puhuttua järkevästi, tosin sen jälkeen jääti enemmän kun ihan vitusti. Pitääkö oppia näkemään toinen kasvotusten? Vai vaan vältellä häntä, että ei näe?
Ehkä mä vielä joskus opin, että menneisyys on menneisyyttä. Paha oppia, että menneisyys on menneisyyttä, kun menneisyyden haamut karkaa kaapista kertomaan, että on ollut huolissaan ja haluis puhua. Tälläset saa ajatukset vaan enemmän sekasin ja huomaa, että ei oikeesti oo päässyt yli. Ja ehkä siä on vielä jotain muuta.. Milloin on järkevää päästää irti? Milloin on järkevä miettiä tulevaisuutta, jatkoa?
Olla puhumatta, jos toinen ei tule puhumaan. Mitäs sitten jos se kävelee vastaan? Pitäisikö kääntyä ympäri, koukata lähimpään puskaan vai juosta kovaa ohitte? Vai kenties pysähtyä juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia?
Mitä jos haluaa puhua? Kannattaako vaan jättää puhumatta vai oikeasti puhua? Pitäisikö joskus järjestää aikaa, että voisi puhua kunnolla ja selvittää asiat? Vai seuraisiko siitä jotain mitä katuu myöhemmin vai katuuko? Auttaisiko puhuminen? Toivottavasti tänään en törmää suhun. Ei se ollutkaan ihan niin kauheeta, mut en vaan tiedä koska toivun tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti