Koulu henkisesti raskas?

Mun on pitänyt monta kertaa alkaa kirjoittelemaan tänne, mutta se on aina vain jäänyt kun olen ollut hirveän väsynyt. Eipä taida ollakaan taas kauheen normaalilla suunnalla tää mun väsymykseni. Osa öistä menee siinä, että ihan kaikki pyörii myttynä mielessä ja päivisin sitten saatan yhtäkkiä uppoutua omaan ajatusmaailmaani enkä kuule yhtään kenenkään puhumista. Psykologi piti olla kuukauden tauon jälkeen tänään, mutta kipeilyni vuoksi en päässyt. Seuraava aika tammikuussa.. Mitäs kuukausi sitten käyntini jälkeen on tapahtunut? Armotonta jumitusta, itsetuhoisuutta, vanhoissa möyrimistä ja ties mitä muuta (mm. ambulanssimiesten käynti kotona). Niin ja se kuinka kaveri kertoi vihaavansa mua.

Yhdellä foorumilla oli keskustelua koulukiusaamisesta. Halusin niin kirjoittaa siihen keskusteluun, mutta se jäi. En uskaltanut. Aloin ajattelemaan, että porukka vinoilisi heti jotain "Ei sulla nyt noin vaikeeta ollut" joten päätin, että kirjoitan tänne.
Kolme yötä taisin miettiä mitä olisin voinut kirjottaa ja aloin itkemään kun alkoi niin ahdistamaan se kaikki. Voisin siis nyt käsitellä koulukiusaamista & mun koulunkäyntiäni niin voin saada tälle vähän helpotusta.

elämä on tentti, pistä soimaan tää tape
pidä breikkii jos koulu sulle este
Avain - Elämä on tentti

Ala-asteella olin vielä melko avoin ihmisille ja suhtauduin myönteisesti kaikkeen. Halusin auttaa ja huolehdin muista (mitä kyllä teen nyttenkin). En muista oliko se nelos vai vitos luokalla, kun luokan pojat alkoivat vinoilemaan migreenilääkityksestäni. "Oot kauhee narkkari"-tyyliset huudot alko olemaan normaaliaelämää. Välillä sitä mietti, että pitäskö olla sellanen mikskä te mut kuvittelette. Vitos kutosella roikuin "myöhään" (22-23) viikonloppuisin ulkona vanhempien kavereitten kanssa heidän juodessa ja mun katsellessa vierestä samalla mä aloin kutosella pyörittään sitä juttuani sen Haamun kanssa.

Mulla oli ihan alaluokilla paras kaveri joka vähän sivuutti mut sitten, mutta ei niin pahasti kun myöhemmin. Vitos-kutosella mulla oli luokassa yks oikeesti hyvä kaveri ja olin vielä tosi hyvissä puheväleissä muitten luokkalaisteni kanssa. Muistan kuitenkin kutosen luokkaretken. Istuin 2-3tuntisen linja-automatkan yksikseni ja mulla on vieläkin tallessa se piirros siltä matkalta missä tyttö on hirttäytynyt + kaikki muutkin ne yhtä iloiset piirrokset. Se varmaan kertoo jotain kuinka hyvälle se reissu tuntu.

Kutosella tais olla jo poikien "Oot kauhee lauta"-huuteluja jotka jatkukin sitten ylä-asteella. Huutelihan ne toki kaikkea muutakin, mutta päällimmäisenä mielessä on toi ja se kuinka tunsin aina jätkien "suhisevan" mulle kun sihistivät oikein ässää. Vieläkin tuntuu, että ne teki sitä mulle ja uskon, että ne oikeesti tarkottikin sen mulle. Seiskalla puhuin opettajalle sitten siitä ja tais joku pojista käydä pyytämässä anteeks. Sillon mulla oli viä hyviä kavereita omalla luokalla joittenka kanssa vietettiin viikonloppujakin.

Kasi oli tasainen tappovuosi. Se meni siinä missä muutkin. Sillon tais olla kanssa vielä noita lautahuuteluita ja muistan kuinka menin puollustaan yhtä (entistä) parasta kaveriani jonka jälkeen pojat taisivat lopettaa sen. Taisin tuntua vähän uhkaavalle tarttuessani poikaa olkapäästä kiinni kysyessäni huuteluista (tyyliin "sanoiks sä jotain?") vähän kireeseen sävyyn. Kasin keväällä aloin seurustelemaan vakavasti joten sain tukee jätkältä.

Koulu päättyi Suvivirteen
Koulukirjat heitin järveen
Huusin "takaisin ette mua saa"
Neljänsuora - Nostalgiaperjantai

Kasin keväällä ja kesällä mun ja parhaan kaverini välit huononi. Kesän rippileiri oli niille kavereille tosi helmi ja ne nautti olostaan siellä. Mä halusin vain pois ja yöt kirjottelin runoja siitä kuinka haluisin pois vähintään sieltä, mutta mielellään kokonaan. Samasella rippileirillä taisin ekaa kertaa puhua kunnolla viiltelystäni ja sillon kaverit oli kauheesti sanomassa "älä tee noin, se sattuu suhun". Kesällä nähtiin vikan kerran sen mun parhaan kaverin kanssa kunnolla "parhaina kavereina". Ysin alussa se ei oikeastaan enää puhunut mulle kunnolla, kuhan heiteltiin välillä läppää. Tähän asti olin ollut ihan ok puheväleissä kaikkien luokan tyttöjen kanssa, mut sit luokan tytöt (lähes kaikki) lähtivät käymään Saksassa ystävyyskoulussa. Sieltä tullessaan mulle ei enää kukaan puhunut. Siinä meni mun välit mun parhaaseen kaveriin ja sain alkaa kuulemaan "voi vittu jouduin olemaan Veeran pari"-juttuja. Se tuntu aivan helvetin pahalle. Parhaasta kaverista tuli ns. vihamies. Jos menin puhumaan luokkalaisilleni niin ne kaikki hiljeni. Mä olin niin muserrettu ja kun mun ysin vuosi ei muutenkaan ollut mikään helppo erilaisten suhdesotkujen ansiosta. Sillon kerroin ekaa kertaa jollekin aikuiselle mun viiltelystä joka ohjaskin mut terveydenhoitajalle ja sitä kautta psykologille. Mulla ei ollut mitään mielenkiintoo koulua kohtaan ja olinkin lähes koko vuoden kipeenä, ihan oikeasti kipeänä. Mulle nousi varmaan joku stressistä johtuva kuume.

Tieto lisää tuskaa, elämä opettaa
Se teki must tällasen, pakotti vetämään kovempaa
Stressaava pessimisti, skeptikko ja kyynikko
Ei synny tasapainoo, mut ehkä taitavin lyyrikko
Cheek - Mitä tänne jää

Ysin puolessa välissä mä en enää puhunut kellekään luokkalaisilleni. Eristäydyin täysin niistä. Ainoat tunnit missä musta tuntu hyvälle oli kotitalous & käsityö jossa mulla oli jotain kavereita (mm. paras (koulussa oleva) kaveri joka kuoli tammikuussa). Lukion eka vuosi meni aika samaa rataa kun melkein kaikki jäi samaan lukioon tänne, mutta kaksi ihan hyvää kaveria tuli samaan ryhmään vaikka ei kauheemmin puhuttu mitään syvällistä niin saatiin ryhmätyöt tehtyä porukalla. Lukion ekan vuoden lopussa aloin puhumaan toisen kaverin kuoltua, mutta sekin jäi aika vähäiseksi puhumiseksi. Eristäydyin uudestaan. Nyt kakkosvuonna on ollut vähän helpompaa entisen parhaan kaverin vaihdettua koulua. Kummasti se muutti tilannetta ja muut alkoivat puhumaan minullekin. Tällä hetkellä tilanne on ihan ok, mutta edelleen on vähän syrjääntyönnettyolo koulussa.

Sellaista koulua.

Mulle koulu on ollut aivan helvetin rankka kokemus ja toivon todellakin, että muille ei sattuis tälläistä tai että muut eivät tekisi tälläistä. Kuvittele miltä itsestäsi tuntuisi jos sinulle kävisi näin, että suljetaan ulos ja kukaan ei halua puhua koulussa.

Enää ei koulussa oleminen ole pelkästään sitä, että haluan pois sieltä ja yhtä tuskaa olla siellä. Nyt se on ihan ok, vaikka välillä ahdistaa aivan törkeän paljon.