21.5.2013

Ei kiinnostanut enää - ystäviä - ihan kaiken - eri ihmiseltä - vanhana keinutuolissani

Viime tekstissä puhuin parhaasta kaverijätkästä. Tällä aikavälillä oon saanut siltä syntymäpäiväonnittelun. Mitään muuta ei oo vaihdeltu. En toki oo itekään mitään pistänyt. Juhlittiin jätkän syntymäpäiviäkin viikonloppuna. Ei kysytty sitä, koska tiedettiin, että siellä ei ryypätä. Ei se varmaan olis tullutkaan. Vihaan tällästä ajatusmaailmaa, että ei kysytä, koska ei se varmaan tuu, mutta jotenkin jäi niin paskan maku siitä viime kerrasta, että annettiin olla. Jätkäkin totes, että ei yllättänyt kun syntymäpäivänään vaan yks kaveri muisti.

Parhaasta jätkäkaverista on tullut vaan yksinkertasesti niin erilainen. En muista oliko nyt keväällä vai syksyllä, kun pistelin viestiä, että mua harmittaa, kun on etäännytty niin paljon ja kaipaan sitä vanhaa aikaa, kun meillä oli niin hauskaa ja kivestäkin saatiin sata viestiä aikaan. Vastaus oli jotain pelkkää paskaa. Ihan kun se ei olis ees ymmärtänyt koko pointtia. Ihan kun se ei olis tajunnut mitä sille pistin. Tuntu siltä, että sitä ei kiinnostanut enää.

Sillon kun meistä tuli parhaita kavereita niin kaikki lähti pelkästä pelistä. Olin pelkkä peli - vaikee pano, jota se ei tosin saanut. Alkuun se oli sellanen mulkvisti hokari, joista en oo koskaan kauheemmin välittänyt. Sellanen ylimielinen, leuhka, sika, mutta niinkun peliin kuulu niin hirveen herttanen kuitenkin. Jossain kohtaa se tajus, että sillä on tunteita mua kohtaan ja ei se halunnutkaan enää vaan panoo. Alettiin hengaileen hirveesti kahestaan ja meistä oikeesti tuli ystäviä. Se muuttu. Se alko välittään ihmisistä muullakin tasolla, se alko käsitteleen omia tunteitaan ja alko ymmärtään puhumisen merkityksen. Siitä tuli paljon ajattelevaisempi, mukavampi ja just sellanen minä olisin halunnut sen pysyvän. Eikä se juominen enää ollut sellanen asia, jonka ympärillä maailma pyöri. Istuttiin rannassa kattelemassa auringonlaskuja. Puhuttiin paskaa. Puhuttiin vakvavaa. Puhuttiin kaksmielisesti. Pystyin kertoon sille ihan kaiken. Ihan kaiken. Ihan sama mitä oli mielenpäällä niin pystyin sanomaan sen, vaikka mua olis ärsyttänyt sen käytös. Aina pystyin siitä kertomaan. Tapeltiinkin toki, mutta siinä oli niin paljon muutakin. Meijjän ystävyydessä oli jotain niin paljon syvempää, että sitä ei voi ees kukaan muu tajuta. Kukaan ei voi tajuta kuinka paljon sellasen ystävyyssuhteen hajoominen sattuu.

Kuunneltiin tosi paljon samanlaista musiikkia. Kummatkin linkitteli toisilleen ihan ihme kappaleita "ootko kuullut tän? Ihan sika hyvä"-tyylisesti ja toinen vastaa "Joo tää on aivan helvetin hyvä!". Meillä oli niin samanlainen musiikkimaku ja kumpikin tiesi mistä toinen tykkää, että tosi harvoin (jos koskaan) toinen saatto sanoo jonkun kappaleen josta toinen ei tykännyt. Ja ai että ne mesekeskustelut. Paljon tuli puhuttua niin hyvää kun huonookin. Toinen aina ootti toista meseen, jotta pystyttiin vaan jauhaan paskaa. Samat asiat sai toistaa vaikka sata kertaa eikä haitannut yhtään.

No, miksi en tee asialle mitään? Se tuntuu nykyään olevan aivan samanlainen kun tolloin alussa. Mulkvisti. Enkä usko, että sille voi tehä mitään. Työ, vanhat / uudet kaveripiirit ja kaupunkiasuminen. Ei ne tuu muuttumaan mihinkään. Kun oon nähnyt sitä niin se on tuntunut tosi etäseltä. Ihan kun eri ihmiseltä. Sellaselta ihmiseltä, jonka kanssa en haluais olla tekemisissä. Vaikka niin joskus puhuttiinkin, että ollaan ystäviä aina ja tehään mitä vaan toisen puolesta. Ei se tunnu enää siltä.

En tiedä oonko sulkenut parhaan jätkäkaverin ulos ajatusmaailmasta, koska sen ajatteleminen sattuu. Se sattuu aivan helvetisti. Tätä kirjottaessa mulla on ekaa kertaa piiiiiitkään aikaan sellanen olo, että haluaisin viillellä. Tää vaan tuntuu niin pahalta. Niin käsittämättömältä. En ajattele sitä nykyään paljookaan, en ees päivittäin. Ja todennäkösesti vaan sen takia, että yritän sulkee sitä mielestäni pois. Verestän vielä vanhoja muistoja kuuntelemalla musiikkia, jota parhaan kaverijätkän kanssa aina popitettiin.

Tiedämpä ketä voin sitten 60vuoden päästä syyttää, kun en tehnyt asialle mitään ja harmittelen vielä vanhana keinutuolissani, kun yksi parhaista ystävyyssuuhteistani romahti. Ihan vain itseäni. Voimpa sitten viisaana kertoa jollekin muulle (en usko lapsenlapsenlapsiin), että ei kannata tehdä näin. Voin kirjoittaa vaikka kirjan.

Mitäs sitten?

Näin Haamun joku päivä kaupassa. Ja se tervehti mua ja jätkää. Kumpaakin. Ensimmäisen kerran ikinä. Julkisella paikalla. Hämmennyin. Ja seuraavat päivät menikin pyöritellessä Haamua. Jätkälle toistin samat asiat pari kertaa, mutta ei se vastannut oikein mitään. Se ei ymmärtänyt kuinka paljon mua järkytti Haamun näkeminen. Totesinkin, että pitäisi taas nähdä sitä enemmän ettei tuu uudestaan tuollasia ahdistuksia kun sitä näkee. Ja näimpä vielä loppuviikon siitä sitten untakin joka yö. Jätkälle ei voi puhua samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Se ei ees yritä käsitellä niitä mun kanssa. Kerran kun sen on sanonut niin ei siitä sitten tartte enää puhua. Se on sen tapa. Oon miettinyt, että haluaisin soittaa Haamulle, mutta onneks oon pistänyt sen numeron johonkin hukkaan.

Ja näin pitkästä aikaa yhtä ihmistä sillain, että mun ajatusmaailmani oli kutakuinkin järkevä. En mennyt hämilleni enkä nähnyt outoja unia siitä sen jälkeen. Tuntui melkein jopa normaalilta jutella sen kanssa eikä menneisyys yrittänyt millään tasolla puskee läpi. Tai no, yritti, mutta ei niin pahasti. Sen kertoo jo sekin, että en nähnyt siitä mitään unia! Viimeksi näin. Ja viimeksi mun ajatukseni harhaili koko ajan. Nyt ei. Johtuiko sitten kenties tilanteesta, vaikka ei se nyt hirveästi viime kertaisesta tilanteesta eronnut.

On ollut monta hyvää koulupäivää, mutta tänään paloi hermo sitten aivan kaikkeen. En ees muista koska olisi päässä kiehuttanut niin pahasti kuin tänään. Ärsytti, kun yksi luokkalaisista jotain vähän äyski ja tarttui sitten itseen. Ärsytti myös se, että kukaan ei saa mitään aikaiseksi, vaikka asiasta on puhuttu se sata kertaa. Hoidimpa sitten itse ja sitten tulee siipeilijöitä mukana. Mutta muuten on mennyt ihan jees, koulussa. Yhteistä vapaa-aikaa ei jätkän kanssa ole, mutta ehkä vuoden päästä kun on koulut ohi. No, syksylläkin voi joku vapaa hetki olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti