Ehkä asiat selkiää - ehkä ei

Luin vanhan blogitekstini 1½vuoden takaa: Elämäni vuoristoradassa - olenko nyt huipulla?. Niin paljon kun kaikkea huonoa meillä jätkän kanssa onkin ollut takana mun osalta tai sen osalta, niin paljon kun siitä valitankin niin silti välitän siitä vähintään yhtä paljon.

En tiedä olisko maailmassa toista ihmistä (miestä), joka olis valmis jakamaan mun unelmani niin vahvasti kuin jätkä. Olisko maailmassa ketään toista, joka jaksaisi kannustaa mua vaikeimman lävitse. Ja se on useimmissa asioissa ihanan innokkaasti mukana. "Joo tehdään vaan kasvimaa", "Joo mennään vaan koiranäyttelyyn 300kilometrin päähän", "Joo mennään vaan tutustumaan koiriin, jotta voidaan harkita sitä rotua". Tottakai on myös asioita, jotka ei mee aina niin putkeen, mutta on useita asioita, jotka onnistuu kivuttomasti.

Pistimpä tänään parhaalle kaverijätkälle viestiä. Päätin ihan vaan kysellä kuulumisia. Samalla huomasin, että ei mulla ollut ees sen uutta numeroa, kun vaihdoin puhelimen jokunen aika sitten. Onneks jätkällä oli se ja sain sen siltä sitten. En tiedä. Halusin vaan pistää sille viestiä. Olisin halunnut pistää viestin, jossa olisin kertonut kuinka paljon mua harmittaa, että ollaan etäännytty. En laittanut. Ei se viimekskään kantanut mitään hedelmää. Mutta aattelin lepposalla kuulumisten kysymisellä kokeilla vähän tikulla jäätä.

Nyt vaan alko tuntumaan siltä, että ihan turhaa ees yrittää. Vastaus oli sitä luokkaa "Ei ihmeellistä, töitä. Sinä?" ja kohta perään tuli vastaus toiseenkin kysymykseeni, sekin yhdellä lauseella. Ei olla noin kahteen kuukauteen vaihdettu kuulumisia ja sinä aikanako ei oo mitään tapahtunut. Ei näköjään. Ei ennen ollut tällästä. Kyllä ennen oli jotain muutakin tapahtunut, vaikka ei varmasti ollut mitään muuta ihmeellistä kun koulua. Oli ollut viikonloppusin jotain. Ja parastahan oli, että jätkäkin sano, että ennen oli päivässäkin enemmän kerrottavaa kun nyt kahessa kuukaudessa.

Tuntuu vaan niin helvetin pahalle. En ees tiedä mitä vastaisin. Ehkä pitäis vaan pistää, että eipä tässä ihmeempiä, koulua vaan. Tekis mieli pistää, että on sunkin elämä köyhäks mennyt, kun ei oo 2kk mitään puhuttu ja sulla ei oo sinä aikana tapahtunut mitään kertomisen arvosta. En tiedä. En tosiaan tiedä mitä vastaisin. Vai jättäsinkö vastaamatta. Pitäisikö yrittää esittää onnellista tästä. Todeta jotain, että sehän on hienoa, että uus kämppä on kiva tmv. Vaikka monet kerrat oon tapellut, vääntänyt ties mistä ja surrut ties mitä ja pistänyt ne viestiin niin ikinä ei oo ollut näin vaikeaa pistää mitään vastausta. Ennen pystyin pistään parhaalle kaverijätkälle jokasen mieltä painavan asian (vaikka olisin kuinka sillä hetkellä vihannutkin sitä niin aina sen kerroin) ja nyt en edes kykene vastaamaan yhteen viestiin. Olis niin paljon sanottavaa, mutta toisaalta en halua sanoa mitään.

Sain vastattua reilun 20minuutin jahkaamisen jälkeen. Kaiken maailman liibalaabaa millä ei oo mitään väliä ja loppuun yksi lause: "Harmittaa, että ollaan etäännytty näin paljon". Kunnon itkut, kun sain vastauksen. Ei sillä muulla viestillä ollut loppujen lopuks mitään merkitystä, mutta se alun "No juu kyllähän se vituttaa että ollaan etäännytty näin paljon." merkitti niin paljon. Sattuu vaan niin saatanasti. Ahdistaa niin paljon, että on kylmä. Itkettää niin, että henki ei meinaa kulkea ja silmät on aivan sumeina, että ei meinaa nähdä kirjoittaa. Ja vastaan taas kaikkea liibalaabaa ja loppuun: "Jonkun aikaa oon pyöritellyt kuinka mua harmittaa tää, että ei olla oikeestaan ollenkaan yhteyksissä. Ennen kun kaikki oli niin erilaista. Nyt vaan tuntuu niin etäseltä." Päädyimme todennäköisesti yhteisymmärrykseen siitä, että kumpaakin harmittaa tää.

En tiedä oonko taas vaan liian väsynyt vai mikä on. Itken taas aivan liian helposti ja tälläsiä porukohtauksia on ollut viikon sisään varmaan kolme. Mielialat ailahtelee.

Järkyttävää. Jopa kaksi blogitekstiä tälle kuulle! Nauttikaa. Kesällä en sit kerkiä varmaan kirjoittamaan yhtään mitään. Kuullostaa niin kiireiseltä. Parempi kuitenkin painua nukkumaan.