Siitä on 10vuotta, kun alettiin viestittelemään & puhumaan Haamun kanssa. Ei varmaan ihan päivälleen, mutta sekin oli juhannuksena. Välissä oli pitkä tauko ja sitten tuli hullu kesä, kun pyörin jätkän, Haamun ja työkaverin kanssa. En tiennyt mistään mitään. Tai mitä haluan kenestäkin. Erottiin jätkän kanssa, koska sen armeija alko. Työkaveri lähti syksyllä eri paikkakunnalle. Lukion viimeinen vuosi taisi alkaa. Opin olemaan suurimman osan ajastani yksin. Kävin välillä Haamun luona. Se oli se kesä kun musta tuli täysi-ikäinen eli viisas aikuinen. Eikös kuullostakin siltä? Koomisinta oli, että kaikki kolme tiesivät edes jollain asteella toisistaan. Ai niin ja olihan siinä vielä yks neljäskin. Tosin en kuollaksenikaan muista teinkö sen kanssa jotain silloin syksyllä vai joskus muullon? Koska oon virheitä tehnyt muullonkin elämässäni. Ihminen, josta oon etääntynyt niin paljon, että en ikinä olis uskonut. Tai no uskoin, en vain halunnut uskoa. Eipä ole kauheasti sen muuton jälkeen kutsua tullut sinne suuntaan ja mekin täällä tunnutaan olevan vain pakollinen paha.
Huomasimpa, että mun hullusta kesästäni ei löydy blogista tekstiä yhtään. Se taisi olla se kesä kun kirjoitin kaiken paperille, koska en ikinä kerinnyt koneelle. Ja nyt oon päästäni sulkenut koko kesän tapahtumat aika hyvin ulos ja en osaa sanoa siitä oikein mitään.
Olin töissä 6päivää viikossa koko kesän. Siinä sivussa yritin pitää yllä jotain kolmen eri ihmisen kanssa - en oikein ees tiiä mitä se oli. Jätkästä olin just eronnut, silti oltiin sen kanssa tekemisissä viikonloppusin. Työkaverin kanssa tuli hengailtua (yllättäen) töissä ja myös töiden ulkopuolella. En kyl kuollaksenikaan tajua miten on missään keritty käymään ja onko meillä muka joskus ollut samaan aikaan vapaata - mihinkä aikaan? Muistan et käytiin senkin kanssa kaupungissa, mutta millon sellaselle on ollut aikaa? Toinen meinaan teki aamut ja toinen illat ja sit iltasella hengattiin.
Jossain siinä sivussa kerkisin Haamuakin näkemään lähinnä ilta-yö-aikaan. Puhuttiin tosi paljon. Ja kaikista eniten mua on tosta kesästä jäänyt yllättäen häirittemään Haamu ja sen puheet. Kuinka se rakastaa mua eikä tahdo mulle ikinä pahaa. Sit se ei kuitenkaan ollut koskaan kauheen innokas ottaan vastaan mun suunnasta alotteita. Haastoi käymään ja jos olin tulossa omaehtoisesti joskus niin jätti vastaamatta viesteihin. Ja minä tanssin sen pillin mukaan. Silti edelleen oon tällänen idiootti. Antaisin kaiken vaan olla. Suurinta osaa maailman ihmisistä vihaisin tollasen takia, mut Haamu on Haamu. Sille antaisin varmaan mitä tahansa anteeks. "Kyl mä sua tuen, ei sun tartte ikinä olla yksin". Ja paskat. Silti sillä oli kaikki ne välissä olleet vuodet mun numeroni tallessa, et kun vaan aika on kypsä niin hän ottaa yhteyttä. Minä yritin saada sen numeroa pariinkin otteeseen erilaisin syin jostain (joista toinen oikeasti oli hyvä syy ja siinä sivussa olisin saanut Haamun numeron), mutta sit vaan luovutin. Sit se yhtäkkiä soittaakin ja alkaa pitään yhteyttä. Vähemmästäkin tällänen herkkä mieli järkkyy, kun ensimmäiseltä elämän rakkaudelta alkaakin pitkän ajan jälkeen tuleen viestejä ja rakkauden tunnustuksia, koska nyt MEILLÄ olisi oikeasti mahdollisuus - olisinko valmis tarttumaan siihen?
Tiedän, että olisin tarttunut tilaisuuteen, jos olisin tiennyt, et voin uskoa joka sanaan. Olisin varmaankin pistänyt koko elämäni likoon vain Haamun takia, mut ei - en siedä sitä, et mulle vastataan vaan silloin kun itseä huvittaa ja silti uskotellaan jotain muuta. Pistin jonkun viestin sille joskus silloin hullun kesän jälkeisenä syksynä eikä Haamu vastannut siihen eikä soittanut (eikä ollut sit ainut kerta). Päätin, että antaa olla. En kuullut siitä mitään enkä ottanut siihen enää yhteyttä. Seuraavana kesänä kävin sitä moikkaan omatoimisesti, mutta ei siitä mitään kuulunut sit sen aloitteesta. Viime kesänäkin taisin käydä. Se sanoi mulle, että hän onkin miettinyt et tuutko häntä kattomaan. Ja minä sanoin lähtiessä, et sen näkeminen tuntuu edelleenkin et ei pitäs tuntua. Eipä se tainnut kun todeta "niin" ja minä kävelin "heippa lähen nyt"-asenteella pois.
Johtuukohan tää tosta helvetin tunteita herättävästä kirjasta jonka luin, että ajattelen Haamua? Ja sit naureskelin ihmisille, että vitunko väliä on et viettää juhannuksen yksin. Mäkin olen yksin. Jätkä on töissä juhannuksen ja oon ite eri paikkakunnalla töissä yksin. Vähän ennen kun aloin kirjottaan alkoi tuntumaan pahalta olla yksin, kun näkee facebookin täynnä "JEE huippuu olla frendien kaa grillaan". Sama tunne tulee ystävänpäivästä, kun tajuaa kuinka vähän oikeasti on kavereita. Joku muukin päivä taisi olla? Olisko ollut vappu? Yleensäkin sellaset juhla(pyhä)päivät, jolloin ihmiset kokoontuu porukalla. Jos minä ikinä kokoonnun porukalla niin se on jätkä ja jokunen jätkän kaveri, osa voi olla sellasia joita en paremmin ees tunne. Ei mulla oo kavereita ketä pyytää. No, paras likkakaveri, mut en usko, et se tuntis olonsa kauheen kotosaks itteensä nuorempien kloppien kanssa, jotka ei osaa käyttäytyä :D
Toisaalta parasta on se, että mun kaverini ei ole vaan kavereita vaan ystäviä. Ei oo mitään turhia siipeilijöitä. Paras likkakaveri on edelleen paras ja paras kaverijätkä. Mut parhaan kaverijätkän kans oon etääntynyt aivan liikaa. Tai musta tuntuu, et siitä on tullut aika kaupunkilainen ja meijjän ajatusmaailmat ei kohtaa enää niinkun ennen. Aiemmin oltiin kun paita ja perse. Ei enää. Tuntuu et en osaa enää puhua sen kanssa. Aiemmin jaettiin kutakuinkin kaikki. Toki edelleenkin puhutaan, mut se on niin eri. Aiemmin voitiin pistää tyyliin 100 tekstiviestiä päivässä eikä tehnyt ees tiukkaa. Nykyään hyvä jos ees joka kuukausi kuulee toisesta. Mut tiedän, että parhaalle kaverijätkälle ja parhaalle likkakaverille voin soittaa koska tahansa. Aina kun siltä tuntuu. Miks en siis soita sillon kun siltä tuntuu? Miks märehdin liikaa yksikseni asioita, kun voisin soittaa? Jätkällekin voisin soittaa koska vaan. Nykyään on vaan jotenkin isompi kynnys ottaa yhteyttä muihin.
Sinäänsä kiva olla välillä ihan oikeasti yksinkin, vaikka vähän tuntuukin, että kuppi menee nurin. Voi esim lukea sitä porun aiheuttamaa kirjaa, joka kuormittaa ihan hirveästi. Helvetin hyvä kirjahan se on, ei siinä mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti