Hulluksko tässä on tulossa kun jo toista blogitekstiä raapustan kesäkuulle ja vielä peräkkäisiltä päiviltä, mutta minkäs voi kun nyt on aikaa kirjoittaa.
Mitenkä koulukiusaaminen on vaikuttanut muhun? En halua oikeastaan nähä ketään ala/ylä/lukio aikasia luokkakavereita. On joitain joiden kanssa voin vaihtaa muutaman sanan ja tervehtiä, mutta enemmistö on sellasia joihin en haluais törmätä ikinä yhtään missään. Toki tervehdin, jos joku tervehtii ensin, mutta mielummin esim kaupassa haen jonkun tavaran myöhemmin, jos siinä tököttää joku jota en halua nähdä. Yhdessä vaiheessa meinas jäädä ostokset kauppaan, kun kaupassa yks kassa käytössä ja siinä on yks vihaamista ihmisistäni. Tehtiinkin usein niin, et otin kassalla auton avaimet jätkältä ja kävelin vaan pois. En ymmärrä miks niitä roikkuu mun facebook-kavereina. Lähinnä kai sen takia, että en halua alkaa selaan kaikkia lävitte ja poisteleen niitä. Tiedä vaikka tulis jotain takaumia kouluajoista. Ja pystyn iloitteen niiden epäonnesta, kun saan tietää siitä facebookissa.
Oon myös tosi huono olemaan itteeni nuorempien kanssa. Ajattelen aina mitä ne musta ajattelee ja tuntuu, että ne puhuu musta koko ajan paskaa. Oon koko ajan tosi varpaillani. Voin olla jonkun mielestä tosi ilonen ja avoin, mutta oon koko ajan tosi ahdistunut. Mun on aina ollut helppo puhua itestäni kaikkea mitä on ollut (viiltely yms, Haamu on se josta jätän puhumatta), mutta en silti oikein luota ihmisiin. Analysoin tosi paljon kaikkien sanomisia - onko niissä jotain piilomerkityksiä. Jos jossain seisoskelee joku porukka niin heti ajattelen, että siellä ne mua haukkuu. Joku poikkipuolinen sana niin voin ottaa tosi pahasti itteeni. Teki se kiusaaminen mun itsetuntooni hirvittävän kolauksen.
Ja kaikessa kauheudessaan oon aina tosi tyytyväinen, jos luen facebookista tai kuulen, että jollekin niistä on sattunut jotain paskaa (sellasia elämän pieniä vastoinkäymisiä yms, en nyt silti mitään onnettomuuksia niille toivo). Melkein tekee mieli nauraa paskasta naurua ja todeta, että ihan oikein sulle. Tai jos joku niistä on valittanut kuinka yksin on, kun ei päässyt johkin leffaan joittenkin parhaitten kaveriensa kanssa. Ei tollanen yksittäinen yksin jääminen oo mitään sen rinnalla, että oot neljä vuotta koulussa eikä sulle puhu oikeestaan kun yks ihminen. Tosin vikana vuotena tais alkaa puhuun kaks muutakin ja ysin ja lukion vaihteessa oli se kaveri, joka kuoli.
Joku sano, että tää katkeruus haihtuu ajan kanssa. Ehkä. Ehkä ei. Kai se joskus helpottuu?
Ai niin. Olin joskus viime vuoden lopulla yhellä työttömyyskurssilla ja sit siellä oli yks mua vuoden tai kaks nuorempi likka. En alusta alkaen tykännyt siitä. Ihan mulkun olonen, ylimielinen ja niin edelleen. En muista mitä puhuttiin, mutta keskustelu meni ryhmän kesken koulukiusaamiseen. Ja tää likka sano, että HÄN ON KOULUKIUSAAJA. Mulla kärähti niin kiinni. Sanoin, että mulla ei oo mitään arvostusta koulukiusaajia kohtaan, että sellasilla ihmisillä ei oo mulle mitään merkitystä. Joo oli rumasti sanottu yms, mutta mulla ei oo mitään arvostusta koulukiusaajia kohtaan. Ne ei ymmärrä kuinka ne tuhoo toisen elämän. En oikeasti ihmettele, että jotkut tekee itsemurhan koulukiusaamisen takia. Ja kun luen omaa blogiani ja päiväkirjojani kouluajalta niin välillä ihmettelen, että itekään oon tässä. Siitä kiittäminen on jätkää ja jätkän kavereita ja parasta likkakaveria. Mä toivon, että ne ihmiset - jotka ajaa jonkun tekemään itsemurhan koulukiusaamisen takia - muistaa sen asian koko loppuelämänsä ja katuu sitä vielä kuolinvuoteellaankin. Multa ei heru minkäänlaista anteeks antoa sellasille ihmisille.
Terveisin katkeroitunut paska
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti