Pää pyörii kuin karuselli

Hullua. Kuinka äkkiä sitä vanhat muistot nouseekaan pintaan. Ei paljoa vaadita.

Oikeasti. Kuinkahan likellä joskus oli etten tehnyt itsemurhaa. Miten elämä olikin niin toivotonta. En edes muista koska olisin viillellyt - siitä on aikaa. Mutta silti käsissä näkyy edelleen jäljet - arvet, jotka ei koskaan katoa. Oikeastaan en vois kulkea toppi päällä, koska vasemmassa kädessä on niin selvät jäljet. Mitä vähemmän viiltelin niin sitä pahemmaksi se meni. Ja aloin viillellä veitsellä. Muistan joskus istuneeni veitsi kädessä ja miettien että jos kerran kunnolla. Mikä ajaa ihmisen siihen? Yksinäisyys. Kiusaaminen. Liian paljon stressiä. Kuormitus joka suunnasta. Liikaa toisista huolehtiminen. Yksinkertaisesti se, että pää tuntuu hajoavan. On liikaa asioita, haluaisi vain päästä pois. Halu kuolla. Kun tuntuu ettei elämässä ole mitään menetettävää.

Vaikka mulla olisikin ollut menetettävää. Perhe, jätkä, muutama tosi hyvä ystävä, lemmikit. Miksi se ei ollut riittävästi? Koulussa ei ollut hyvä olla, siellä ei ollut mitään niin hyvää, vaikka sielläkin oli kuitenkin paras koulukaveri. Silti se tunne että kaikki vihaa sua niin vie ihmisestä aika hyvin näköjään halun elää. Toisaalta kai se loppuajasta alkoi olemaan sitäkin että en enää ottanut kontaktia muihin, aloin vihaamaan. Katkeroiduin. Ja olen edelleen katkera. Miksi en voi päästää irti. En koskaan voi elää tasapainoista elämää, jos oon loppuikäni katkera "kiusaajille". Tajusikohan ne edes kuinka paha olo mulla oli. Tai aiheutinkohan niille pahaa oloa, kun olin niin outo ja sisäänpäin kääntynyt. Tajusikohan ne aiheuttaneensa sen pahan olon. Kokiko ne edes kiusaavansa mua, syrjivänsä.

Mä olen melko varma tietäväni syyn miksi yksi jätkän kavereista ei halua käydä enää. Se liittyy muhun. Olin niin sekasin ja välitin lähimmäisilleni pahaa oloa. Olin ihan täysmulkku. + se mitä oli. Kaippa sitä jälkeenpäin voi edes hävetä itseään. Se kaihertaa. Se kaikki kaihertaa. Olin ihan kamala. Tuskimpa se näin jälkeenpäin auttaa tajuta tai olenhan minä sen pisempään tiennytkin. Ehkäpä se yks jätkän entinen kaveri oli oikeassa, pilaan kaiken.

Mitä jos elämä olisi mennyt toisin? Koulussa olisi ollut mukavaa ja hyviä ystäviä. Olisi paljon ystäviä, ihmisiä joita haluaisi nähdä. Ei olisi ollut niin paljon kaikkea draamaa. Ei menneisyyden Haamua. Ei kaverin itsemurhaa. Ei sekalaisia tunteita. Kaikki olisi ollut tylsää ja elämä tasaista. Olisi halunnut opiskella eikä vaan itkenyt aina ettei tahdo mennä kouluun. Olisi halunnut nähdä kavereita koulussa. Jos ei olisi ollut niin pahaa masennusta että oikeasti joskus tuntui että itsemurha on vaihtoehto. Olisiko se muuttanut mitään? Olisinko heikompi ihmisenä?

Onhan niitä ihmisiä edelleen joita haluaa nähdä. Ja eiköhän ne parhaat sen tiedäkin. Ihme kuinka ne tärkeimmät on jaksaneet olla mukana, vaikka seurani on välillä ollut tosi raskasta ja kai sitä on jotkut joskus pelännyt, että koska oon tappanut itteni. Ei sitä kaikki olisi jaksanut. Kaikista raskainta se on tainnut olla jätkälle ja sen kavereille , ne joutui kuitenkin elämään mun kanssa melkein päivittäin pahimmillaan.

Yksi asia mua harmittaa silloin tällöin. Tai aika monikin, mutta otetaan tämä esille. Se yksi jätkän kaveri, josta jo aiemmin tuossa kirjoitin. Kuinka se ei halua ikinä käydä. Olisihan se kiva nähdä, vaihtaa edes muutama sana. Kysyä että mitä kuuluu. Vaikka varmasti se ei olisikaan enään samanlaista kun aiemmin. Vai olisiko? Olisiko siitä muuttunut vieras? Ja kun en edes uskalla kysyä mitä kuuluu kun tiedän kysyväni että miksi et halua käydä tai nähdä enää. Mistä se johtuu. Parempi siis antaa olla. Toivottavasti sen on hyvä olla siellä. Toivottavasti sen elämä on parempaa kuin mitä se täällä ollessa oli. Toivottavasti siellä on paremmat ystävät. Jos koskaan tulee sellainen olo et haluaisit soittaa ja puhua, soita vain niin vastaan.

Kai sitä ihmisen pitäisi nukkua.