Aloin tänään historian tunnilla miettimään, kun opettaja sanoi "Keskiajalla odotettiin kuolemaa". Nyt kun odottaa kuolemaa, niin lähes automaattisesti leimataan itsetuhoiseksi.
Mikä on niin väärin odottaa kuolemaa, jos sitä ei itse aijjo aiheuttaa? Ei se minun mielestäni silloin osoita itsetuhoisuutta. Saahan sitä odottaa vaikka kuuta taivaalta, jos niin haluaa.
Nykyäänhän noudatetaan neuvoa "elä jokainen päivä täysillä" tai jotain muuta vastaavaa eikä odotella koska kuolema tulee ja korjaa pois. Ehkä se on ihan hyvä, mutta mitäs sitten, kun oikeasti on parempi olla kuolleena?
Mitäs sitten, kun ollaan masennuksessa siinä pisteessä, että muiden apu ei enään riitä eikä itse halua tulla autetuksi? Pitäisikö silloin sulkea täysin johonkin, että ei tee itselleen mitään ja pakottaa yrittämään jatkaa elämää? Vai pitäisikö silloin antaa luovuttaa ja antaa "olla onnellinen" kuolleena?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti