Valokuvaus on musta mahtava harrastus, mut ne ihmiset jotka oikeesti tekee sitä harrastustasolla saa siitä ihan liian usein liian kriittistä palautetta jotka saattaa jopa tappaa sen ilon kuvaamiselle. Mua niin masensi tänään kattella jonkun huippu järkkärillä ottamia kuvia, kun ne oli niin helvetin hienoja ja omat kuvat on mitä on.
Mulla on sellanen hyvä ajatus, että hyvä kuvaaja osaa ottaa paskallakin kameralla hyviä kuvia joten ei siihen mitään järkkäriä tarvita. Sit musta olis oikein, että kuvia ei muokattas. Se kuvan muokkaaminenhan tekee ihmeitä, mut ei se silloin oo enää se sama kuva mikä alussa. Se ei oo enää se alkuperänen vaan joku muokattu. Mulle tulee ainakin useista kuvista mieleen sellanen "Jaa, toi on muokattu" joka tekee siitä kuvasta musta huonomman, koska se ei oo enää se alkuperänen. Rajaaminen on sellanen minkä sulatan ihan hyvin, mut sit kun niitä kuvan värejä aletaan muokkaan. Toinen minkä sulatan, niin mustavalkoseks (tai seepiaks) sen kuvan värin vaihtaminen. Sit toki jos sitä kuvaa muokataan vaan sen takia, että muokkaaminen on kivaa eikä tavotteena oo saada siitä mitään huippumegamahtavaa sillä muokkaamisella.
Tykkään valtavasti ite olla kuvattavana, mutta eipä mulla oikeen oo ketään joka haluais musta räpsiä kuvia. Tykkäisin kuvata ihmisiä, mutta ei mulla sitten taas oo kauheeta intoo siihenkään. Eläimet on musta parhaita kuvattavia mitä on. Niissä toki löytyy haastetta. Sä et voi sanoo niille "Vähän leukaa ylös ja kato kameraan" tai voit, mut ei ne sitä tottele. Ei ainakaan mun koirani, pupuni, rottani ja kissani oo vielä oppinut tollasta käskyä. Hyvä, että ne pysyy ees paikallaan.
Liikekuvathan on sitten asia ihan erikseen. Jos ei oo kunnon valotusta (aurinko yms) niin niistä kuvista tulee pelkkää suttua. Musta liikekuvia ei pitäs arvostella niin rankasti, koska ne on oikeesti ihan mielettömän hankalia ottaa ja saada onnistumaan. Sisäkuvaushan on kanssa haastavaa. Varsinkin jos ei oo kunnon varusteita. Toki salamalla tulee parempia kuvia, mutta musta ne sitten taas on välillä niin luonnottoman näkösiä, että tykkään sisäkuviakin yrittää kuvata ilman salamaa. Sit vielä sellanen, että kuvauksen takia pitäs tehä uhrauksia (esim. mun olis tänään pitänyt kahlata 12asteiseen veteen, jos olisin halunnut kuvia joissa ei aurinko loista takana -> jotenkin ajattelin, että ehkä saan joskus jonkun hyvän kuvan).
Voin heittää tähän vielä kaks mettästä ponkastua räpsäsyä.
Voisin tiivistää ajatukseni: hyväksi kuvaajaksi opitaan eikä siihen tarvitse huippuluokan varusteita ja kaikki kuvat eivät voi aina onnistua. Jokainen ilme ei voi olla aina kohdallaan ja kritiikkiä ei pidä pelätä, mutta toisten kuvia ei pidä kritisoida liian voimakkaasti.
Ihmiset jaksavat ihmetellä miten voin räpsiä monta sataa kuvaa lyhyessä ajassa. Sillä voin saada sen yhden onnistuneen kuvan josta voin olla tyytyväinen loppu elämäni. Yksi kuva mikä herättää tunteen "aah, sulan tän kuvan eteen". Mä haluan onnistua ja onnistumiseen tarvitaan paljon kuvia. Itseään kohtaan ei saisi olla liian kriittinen, mutta mä taidan kyllä olla.
Valokuvauksessa meidän tulee rakastaa aurinkoa, valo on hyvästä! Muuten en sitten auringosta niin välitäkkään.
Lupaan teille, että mun seuraavissa blogimerkinnöissäni ei tuu oleen näin paljon kuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti