Sillä hetkellä kun se tapahtuu, tuntuu, että ei koskaan voi päästä yli. Tuntuu, että ei oo koskaan mahollisuutta elää sen surun kanssa. Ei oo mahdollisuutta päästää koskaan irti ja jatkaa elämää ilman sitä yhtä tärkeimmistä ihmisistä.
Kuitenkin kun jaksaa yrittää, siitä tuskasta tulee siedettävää.
Se tuska katoo ajan mittaan. Sitä oppii käsittelemään ihan eri tavalla, kun vaan muistaa antaa itelleen sitä aikaa. Ei siitä toivu minuuteissa, tunneissa, päivissä, vuosissa. Se on aina mukana, mutta se helpottuu. Kun käy hautajaisissa niin ei se automattisesti tarkota sitä, että se surutyö olis nyt ohi. Ei todellakaan. Suru on niin yksilöllistä ja surutyö tarttee oman aikansa. Jokainen tarttee oman aikansa. Ei se sano, että jos ite oot päässyt yli siitä, että sun sisko / veli / kaveri / äiti / isä / yms pääsis siitä samassa ajassa. Sillä voi mennä paljon kauemmin tai sit se toipuu paljon nopeemmin. Ei sitä tiedä etukäteen.
Mulla tekee parhaan luokkakaverin kuoleman vuosipäivänä tosi vaikeeta. En pystynyt olemaan ees koulussa silloin, kun siitä tapahtumasta tuli vuosi. Itkin vaan. Surin, vaikka musta on tuntunut, että mun surutyöni on ohi. Silti se puskee pintaan, iskee läpi. Välillä itken silmät päästäni ja toivon, että kaikki olis vaan tosi pitkää painajaista, mutta ei se oo.
Rakas, mä kaipaan sua vieläkin ♥ Mä niin toivon, että elämä olis mennyt eri tavalla. Toivoin, että olisin nähnyt sun valmistuvan. Olisin halunnut, että sä olisit ollut mun kanssa hakemassa yo-lakkia. Olisin halunnut, että me oltas ystäviä vielä vanhoina. Soiteltas toisillemme ja huudettas puhelimeen, kun kumpikaan ei meinaa kuulla.
Kaikki ei kuitenkaan mee aina niinkun haluaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti