Mä ensimmäisen kerran mainitsin koulussa luokkakavereille ikään kuin ohi mennen kuinka yksin oon. Alotin keskustelun tyylillä "en haluis, että tulee syysloma". Noi oli sit vaan, että ihanaa syysloma johka totesin, että ei oikein kiinnosta kun on yksin vaan. Noi sit hehkutti kuinka ihanaa on välillä olla yksin ja hän ainakin haluais olla yksin. Sanoin, että sitä ei oikeen osaa arvostaa kun on ollut koko syksyn yksin. Sieltä tuli niin pilkallinen ja sydäntä viiltävä "no voi". Ihan sama kun olis lyöty päin näköö. Se sattu vielä enemmän.
Pidin itteni sit kasassa ½h jonka jälkeen kävin sanoon ryhmänohjaajalle tosta ja kysyyn, että voinko lähtee kotiin kun se sattu niin vitusti. Sain lähtee kotiin ja vaan kahen sanan, ei ees kunnon lauseen takia, jätin vikan tunnin pois. Se oli vaan niin pelastus päästä kotiin. En jaksanut pidätellä kunnolla itkua ees autoon asti. Ex sano kun pääsin autoon, että näytät ihan haamun nähneeltä (ja nyt puhutaan sitten kummituksista eikä Haamusta..) johka en saanut kunnolla ees sanottua mitään kun aloin jo itkemään.
Tänään sanoin ekaa kertaa kasvotusten kaverille (vai ex:n kaverille), että välillä tuntuu siltä, että ei jaksa elää. Muutenkin avauduin jotain siinä ja se sit piti kädestä ja oli tukena. Sit näin vielä parasta likkakaveria, vaikka aihe olikin vähän ikävä niin oli silti aivan huippu nähä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti